Monesti meille ortodokseille tämä uudistumisen ideaali tuntuu vaikealta ajatukselta. Kirkko tuntuu meille perinteiden vaalijalta, menneiden aikojen jäännökseltä – joko positiivisessa tai negatiivisessa merkityksessä. Sitä Kirkko onkin, mutta meidän pitää ymmärtää, mitä tämä merkitsee. Kirkko tarjoaa meille perinteitä, hyväksi havaittuja tapoja vain siksi, että se on ymmärtänyt niiden johtavan pelastukseen. Pelastus taas vaatii meiltä jatkuvaa muutosta. Perinteiden merkitys ei olekaan pitää meitä kiinni menneisyydessä, tietyssä mielessä ei edes nykyisyydessä, vaan puskea meitä kohti tulevaisuutta. Siksi ortodoksinen kirkko ihmiskäsityksineen onkin jollain tavalla progressiivisin kaikista kirkoista.
Pari vuotta sitten, pandemian alun keskellä, paavi Franciscus kirjoitti helluntaisaarnan, jonka myös luostarimme vanhus meille luki – monen yllätykseksi, koska yleensä emme ole paavin sanoille juuri korviamme lotkauttaneet. Tässä saarnassa oli kaksi tärkeää viestiä. Pandemia järkytti monen turvallisuudentunnetta, mikä oli myös hyvä asia. Siksi paavi varoittikin meitä ajattelemasta Kirkkoa jonain turvallisena kotipesänä. Helluntaina apostolit lähtivät rohkeasti, ilman etukäteen laadittuja toimintasuunnitelmia ja strategioita, saarnaamaan evankeliumia kaikille kansoille henkensäkin uhalla. (Tämä tuntuu hurjalta ajatukselta nykyisten seurakuntien ja kirkkokuntien toimintasuunnitelmien, visioiden, missioiden ja strategioiden loputtomalta tuntuvan suon keskellä.)
Kolme vihollista
Toiseksi paavi luetteli myös ne kolme vihollista, jotka estävät meitä lähtemästä rohkeasti tuohon Kristuksesta julistamiseen: narsismi, uhriutuminen ja pessimismi. Kaikki nämä kolme nykypäivänä harmillisen yleistä vaaraa estävät meitä muuttumasta. Narsismi ohjaa meitä itsetyytyväisyyteen: en tarvitse muutosta. Uhriutuminen taas kääntää syyttävän sormen muita kohtaan: heidän pitäisi muuttua, koska itse olen kaltoinkohdeltu. Pessimismi taas tuhoa kaiken toivon: muutos ei ole edes mahdollista.
Kuten erityisesti pyhittäjä Maksimos Tunnustaja kehottaa, negatiiviset asiat pitää kääntää positiivisiksi löytämällä niille oikea kohde. Narsismin voi muuttaa rakkaudeksi muita kohtaan. Uhriutuminen vaatii vain yhden kirjaimen muutoksen uhrautumiseksi. Pessimismi muutetaan optimismiksi.
Jotta tämä muutos on mahdollista, meidän on hyväksyttävä se, ettemme ole koskaan valmiita. Uusi elämä Kristuksessa uudistetaan jokaisessa katumuksen sakramentissa, jokaisessa ehtoollisessa, jokaisessa hyvässä teossa arkielämässä.
Kun Athosvuorella joku munkki käyttäytyy itsekkäästi tai huonosti, muut isät usein huomauttavat: ”Et ole näköjään vielä kuollut!” Saman voisi sanoa jokaiselle kristitylle, joka pitäytyy kiinni vanhoissa tavoissaan eikä uudistu Kristuksessa. Haaste on yhtä ajankohtainen niin aikuisiällä Kirkkoon liittyville kuin imeväisestäkin asti ortodoksina olleille, koska maailma pyrkii koko ajan vetämään meitä kiinni tähän aikaan ja omaan vanhaan minäämme, pukemalla sen uudistuksen ja edistysmielisyyden valepukuun. Todellista uudistumista on vapautuminen himoistamme ja synneistämme, ei niiden ruokkiminen edistyksen verukkeella. Meidän tulee valita Kristuksen seuraaminen ja maailman hylkääminen, jos haluamme kutsua itseämme ortodokseiksi.
Tämä muutos ja uudistuminen on kivuliasta. Sitä ei turhaan sanota kuolemaksi. Kuten pyhittäjä Sofroni Athosvuorelainen sanoo, kristityn elämä olisikin kaikista surkuteltavinta, ellei olisi ylösnousemuksen toivoa, koska keneenkään ei satu niin paljon kuin kristittyyn. Meidän tuleekin ymmärtää, että tämä kivulias vanhan minämme kuolema on välttämätön, jotta voisimme yhtyä pyhittäjä Johannes Damaskolaisen pääsiäiskanonin sanoihin: ”Eilen minut kanssasi ristiinnaulittiin; tänään minut herätettiin yhdessä Sinun, ylösnousseen kanssa.”