Oman paikan löytäminen yhteisössä ei kuitenkaan aina ole ollut helppoa. Uskon, että me kaikki olemme jossain vaiheessa elämäämme hieman “eksyksissä”: mietimme, millaisiin yhteisöihin kuulumme ja millaisiin haluaisimme kuulua.
On kulunut noin kaksi vuotta siitä, kun aloitin opiskelun ja muutin uuteen kaupunkiin. Vanhat yhteisöt, joita oli ollut aikaa rakentaa koko siihenastinen elämä, hajosivat suurimmalta osin, kun läheisimmät ystäväni joko jäivät kotikaupunkiini tai muuttivat itsekin ympäri Suomea.
Onhan se alkuun kummallista, miten ihmisistä, joita ennen on nähnyt joka päivä, tuleekin nyt niitä, joihin törmää vahingossa kaupan kassalla vieraillessaan "kotikotona" loma-aikoina. Niin elämän kai kuuluukin mennä – toisinaan ihmiset kasvavat tai ajautuvat erilleen. Silti jokaisella ystävällä ja yhteisöllä on ollut jokin merkitys elämässäni, vaikka he eivät olisikaan osa nykyistä elämääni, ja pidän heitä siksi suuressa arvossa. Kummallisella tavalla me vaikutamme toinen toisiimme jatkuvasti ja olemme tietämättämme osa monen ihmisen tarinaa.
Joka tapauksessa olen huomannut vasta nyt kuluneen vuoden aikana alkavani asettua uuteen kotikaupunkiini Helsinkiin. Ehkä ensimmäinen vuosi menikin siihen, että tuntui kuin sydän kuuluisi kahteen eri paikkaan. Jäihän se tärkein yhteisöni, perheeni, vanhaan kotikaupunkiin. Uudesta kotikaupungista piti alkaa etsiä niitä yhteisöjä, joihin voisin kuulua.
Opiskelijayhteisö on tähän ilmiselvä vastaus, mutta mitä muuta? Koska olin tehnyt jo paljon kirkon nuorisotyötä eri leirien parissa, hakeuduin uudessa kotikaupungissa automaattisesti seurakunnan nuorisotyön piiriin.
Ennen Helsinkiin muuttamista olin siis työskennellyt kirkon leireillä eri seurakunnissa ympäri Suomea. Jokainen leiri oli ollut oma miniyhteisönsä, johon kuulua, mutta koska ne olivat hajallaan ympäri Suomea, en ollut ajatellut niitä yhdeksi isoksi yhteisöksi. Vasta nyt, kun olen päässyt tekemään kirkon nuorisotyötä aktiivisemmin Helsingissä ja ylipäätään olen päässyt paremmin osaksi seurakuntaa, olen ymmärtänyt, että kirkko on se minun yhteisöni. Eikä siihen kuulu vain oma seurakuntani, vaan koko Kirkko.
Kirkko on se paikka, johon voin kokea kuuluvani läpi elämäni. Vaikka esimerkiksi nostamani kirkon leirit ovatkin omia itsenäisiä miniyhteisöjään, kuulumme kuitenkin kaikki suurempaan yhteisöön, Kirkkoon. On ollut huojentavaa todella ymmärtää ja sisäistää tämä. Menin minne päin Suomea tahansa, tiedän olevani tervetullut ortodoksiseen kirkkoon ja seurakuntaan.
Ja mikä parasta, tämä yhteisö ei rajoitu vain Suomen rajojen sisäpuolelle. Olin vastikään matkalla Kreikassa ja sain sielläkin tuntea olevani osa ortodoksista yhteisöä. Vieraillessani eri luostareissa sain iloita heidän kanssaan vielä käynnissä olleesta pääsiäisen juhla-ajasta ja jaoimme ajatuksia ja mietteitä toisillemme. Todella monessa kaupassa ja esimerkiksi viinitilalla on seinällä ikoneita, joiden läsnäolo muistutti itseäni siitä, että täälläkin olen tervetullut, täälläkin on osa yhteisöstäni.
Mikä ihana yhteisö meillä on!
Oli missä päin maailmaa tahansa, voi kirkosta löytää ne omat ihmiset. Tämä on asia, joka yhdistää meitä kaikkia ja josta meidän tulee huolehtia yhdessä. Tämän yhteisöllisyyden tunteen vahvistaminen ja ylläpitäminen on nimittäin meidän kaikkien tehtävä seurakunnassa. Pelkkä hymy tai tervehdys voi jo riittää saamaan toisen tuntemaan olonsa tervetulleeksi kirkkoon. Ja mikä merkitys sellaisella yhteisöön kuulumisen tunteella voikaan olla!