Taustaa: Luther, Raamattu ja ortodoksinen kirkko
Luterilaisen kirkon raamattunäkemys perustuu edelleen suurelta osin saksalaisen uskonpuhdistajan, Martti Lutherin, luomille perusperiaatteille. Lutherilta ei ole säilynyt systemaattista kokonaisesitystä Raamatusta ja sen merkityksestä. Hänen jälkeensä jättämissä teksteissä on kuitenkin kohtia, joissa Raamattu on nostettu kaiken kristillisen elämän ylimmäksi – ja oikeastaan ainoaksi – auktoriteetiksi. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi Lutherin kirjeessä työtoverilleen Justus Jonakselle vuodelta 1530: ”Ole rohkea, älä myönny mihinkään sellaiseen, josta ei löydy raamatullista todistusta.”
Luther oli tunnetusti aikansa katolisen kirkon äänekäs kritisoija. Hänen pyrkimyksenään ei ollut perustaa uuttaa kirkkoa, vaan uudistaa vanhaa kirkkoa Raamatun hengen mukaan. Hän näki Raamatun tietynlaisena itsenäisenä saarekkeena, joka on säilyttänyt puhtautensa samalla kun kirkko ja kaikki sen instituutiot ovat langenneet eksytyksiin tai harhaoppeihin:
Kristus ja Hänen Sanansa ovat merkittävämpiä, mahtavampia, ja luotettavampia kuin 100 000 isää, ekumeenista kirkolliskokousta ja paavia. Raamattu lukee heidät kaikki syntisten ja kadotettujen lampaiden joukkoon (Lutherin kirje Joakimille, Anhaltin prinssille, 1533).
Näin hän tuli erottaneeksi Raamatun kirkosta ja teki siitä mittatikun, jota käyttäen kirkon elämää voidaan arvioida. Raamatusta tehtiin kirkon, sen traditioiden ja opin suurin kriitikko: ”Minua ei ole käsketty uskomaan noiden näkyihin, vaan Jumalan sanaan. Yksi on opettajanne, Kristus, ja isiä on koeteltava Pyhien Kirjoitusten perusteella” (Luther Latomusta vastaan, 1521). Tämä oli se pohja, jolle ajatteluni perustui hyvin pitkään ja tätä vasten aloin peilata tutkimustuloksiani.
Tässä yhteydessä on mainittava, että Luther suhtautui ortodoksiseen kirkkoon varsin suopeasti. Hän jopa ylisti kreikkalaisia kristittyjä siitä, että he seuraavat evankeliumin opetuksia parhaiten maan päällä. Hänen kritiikkinsä ulottui kuitenkin väistämättä myös niihin kirkkoihin, joiden elämään esimerkiksi isät ja ekumeeniset kirkolliskokoukset suuresti vaikuttivat. Lutherin kuoleman jälkeen hänen seuraajansa kävivät opillisia keskusteluita Konstantinopolin patriarkan kanssa, mutta ne kariutuivat suuriin teologisiin erimielisyyksiin 1580-luvulla. Yhtenä syynä tälle oli luterilaisten raamattunäkemys, joka perustui Lutherin ajattelulle.
Tekstihistoriallisen tutkimuksen tie
Kun asiaa lähestytään Raamatun tekstien synty- ja tekstihistorian (käsikirjoitusten) sekä kirkon varhaisvaiheiden kautta, yksi asia käy selväksi: Raamattua ei voida erottaa kirkosta Lutherin esittämällä tavalla. Kaiken keskiössä on itse asiassa tekstiä tulkitseva yhteisö eli kirkko:
Raamattua pitäisi siis aina tarkastella kirkon yhteydessä, sillä Raamattu on syntynyt kirkossa, se on myös kehittynyt sen suojissa. Kirkko on määritellyt Raamatun sisällön ja laajuuden, ja kirkko on aina käyttänyt ja yhä käyttää sitä omien tarpeittensa mukaisesti. Raamattu kuuluu siis sataprosenttisesti kirkon sisälle (Raamattu ortodoksisessa kirkossa, 1990).
Nämä ortodoksisen teologian eksegetiikan lehtorin, Matti Sidoroffin, sanat edustavat aika hyvin sitä kuvaa, joka muodostui silmieni eteen tutkimuksissani. Protestanttisen maailman vaalimasta sola scriptura -periaatteesta (Raamattu yksin) olin vaivihkaa tullut sola ecclesia -periaatteeseen (Kirkko yksin). Tästä kuitenkin lisää vasta seuraavassa blogissani.
Toim. huom. Pasi Hyytiäisen haastattelu herätti paljon keskustelua, ja Aamun Koiton lukijat esittivät toiveen, että Hyytiäinen avaisi vielä tarkemmin ajatuskulkujaan, jotka johdattivat hänet luterilaisuudesta ortodoksisen kirkon yhteyteen. Nämä Hyytiäisen ensimmäiset blogikirjoitukset Aamun Koitossa ovat syntyneet vastauksena lukijoiden toiveeseen.