Kaupungin äänten kohinassa tätä ei tosin huomaa, mutta tarkkakorvainen kadulla kulkija on ehkä erottanut keskustaan saakka kantautuneen verkkaisen kirkonkellon kumahtelun, kuten pappi, joka on menossa työpaikalleen palvelusvuoroaan hoitamaan. Hän on juuri astunut avaran puiston reunaan, punatiilinen kirkko odottaa toisessa laidassa. Merkkisoiton loputtua mies katsahtaa taskukelloonsa ja toteaa palveluksen alkuun olevan vielä riittävästi aikaa.
Pappi pysähtyy. Korkeiden lehmusten suojelema puisto ei ole kauneimmillaan. Puut ovat lehdettömiä, ja lauha sää on liannut alas vajonneet lumipenkat. Eilenkin satoi vettä. Tuulenpuhurin puista repimiä oksia ja muuta tummaa kariketta lojuu äsken vielä vitivalkoiselle hangelle sekä loskaiseksi muuttuneella puistotiellä. Mutta lämmin auringonpaiste korvaa kaiken. Se paistaa suloisesti. Herran palvelijan on pakko sulkea silmänsä, kääntää kasvonsa aurinkoa kohti ja nauttia tästä ihanuudesta pitkän pimeän talven jälkeen.
Kulkija avaa silmänsä. Hetkisen koko näkökenttä vaikuttaa mustalta, mutta palautuu hiljalleen entiselleen. Mies lähtee eteenpäin ja huomaa samalla etäämpänä toisen kulkijan. Vanhempi nainen, vaaleanruskea ulsteri yllään ja samanvärinen neulemyssy päässään, on siinä pyrkimässä eteenpäin. Naisen vartalo näyttää vinolta, se on kallistunut oikealle. Ehkä hänen kädessään riiputtama, painavalta näyttävä kassi on siihen syyllinen.
Pappi kiirehtii askeleitaan, saavuttaa naisen ja tervehtii. Nainen pysähtyy, katsahtaa vierasta ja vaikuttaa säikähtäneeltä. Hänellä on silmälasit, hän siristää silmiään ja ehkä hänellä on näön kanssa muutakin ongelmaa.
– Teillä on raskas kassi. Voin auttaa.
– Ei ei, kyllä minä jaksan, kuuluu hätääntynyt vastaus.
– Antakaa nyt vain, kyllä se tässä samalla menee.
Puhuja siirtää samalla oman mustan, pappisviittansa kätkemän laukun vasempaan käteen.
Nainen näyttää yhä epäröivän, mutta luovuttaa kuitenkin kantamuksensa apua tarjonneelle. Se on vaaleaa keinonahkaa ja painava. Kassia käteensä sijoitellessaan mies kuulee sisältä kilahduksen. Kaksikko jatkaa vaitonaisena kulkuaan. Jotain olisi puhuttava, selitettävä. Äskeinen ääni laukusta asettelee siihen vaatimuksinaan. Nainen aavistaa, että mies on pappi, ja että tämä on arvannut kantamuksen sisällön. Pappi puolestaan huomaa joutuneensa erikoiseen tilanteeseen.
– Mieheni matkusti pyhiksi sisarensa luo. Heillä on siellä syntymäpäivät. Minä en ole oikein koskaan tullut kälyni kanssa toimeen, niin jäin sitten kotiin. Enpähän ole sitten tälle juhlijalle mielipahaa tuottamassa.
– Vai matkoille hän meni, pappi vastasi.
– Niin, ja Uolevi, siis mieheni, on aina huolehtinut näistä kauppaostoksista.
– Vai sillä lailla, ja nyt sitten itse käytte kaupassa?
Nainen ei vastaa, mitäpä selvään asiaan vastailemaan. Hän tiirailee salaa miestä. ”Kyllä se pappi on, parta ja kaikki. Vaan mitähän se nyt minusta ajattelee, kun…?”
Kassi painaa, se on paljon raskaampi kuin auttaja luuli, kantamus on pakko siirtää toiseen, levänneeseen käteensä. Jälleen kuuluu laukusta kilahdus, entistä selvempi. Suuttumus kihahtaa papin mieleen: ”Samperin akka. Eikö tuolle nyt pienempi lasti olisi riittänyt. Kaikenlaiseen sitä minäkin nyt jouduin, ja vielä kärsimysviikolla.”
– Antaisitte nyt sen kassin tänne, vaivaa siitä teille, nainen puhuu hätääntyneenä.
– Kyllä se tässä menee.
Aletaan uudelleen soittaa kirkonkelloja, ääni on verkkainen, mietteliäs. Nainen vilkaisee taas auttajaansa. ”Kyllä se pappi on ja tuonne kirkkoon se on menossa. Mitenkä tässä nyt oikein. Ettei vain sopimatonta tullut tehtyä? Vaan tuskin se muille puhuu. Ehkä itseäänkin hävettää.”
Kuljetaan taas hetki. Soitto kirkon tornista on herkistänyt kulkijoiden mieltä. Nainen muistaa selvästi, mitä aviomies oli puhunut ennen matkalle lähtöään, varoittanut asioista, eritysesti siitä, mitä tuo vieras nyt raahasi. Oli ollut ankara puheissaan, kuten aina ennenkin. Vaan kun ihminen on heikko, ja Uolevi on kyllä hyvä mies, ymmärtäväinen, ja aina on kuitenkin sovittu, ehkäpä nytkin. Siihen sitä on vain luotettava. Sitten taas jatketaan yhdessä matkaa kuten ennenkin. Ja aurinko paistaa. Aikanaan tulee kesä.
Pappi huomaa mieleen kihahtaneen harmin hälvenneen. ”Ei huolta. Hyvä, että tarjosin apua. Nyt on siitä asiasta omatunto vapaa, muuten olisin loppupäivän murehtinut, kun en ojentanut kättä vanhusta auttamaan. Ja jokainen valitsee omat ostoksensa, kantamuksensa ja taakkansa. Eikä ne aina ole kantajan valittavana, on otettava mitä annetaan. Yhdessä taakkaa on kuitenkin helpompi kantaa.
Tullaan tiilikirkon luo. Auringon säteet säihkyivät kultaisten kupolien risteissä.
– Antakaa nyt se kassi minulle, nainen tiukkaa käskevästi.
– Teitä jo tuolla odotellaan. Niin, kiitos vain teille ja hyvää pääsiäistä.
Kassi vaihtaa kantajaa ja kilisee iloisesti.