Riitta Toivonojan, 83, lapsuudenperhe asui Palokin kylässä Heinävedellä, joten Lintulan luostari sijaitsi lähellä. Niinpä ortodoksisuus oli vahvasti läsnä pienen tytön elämässä, vaikka viisilapsinen perhe olikin körttiläinen.
– Ostimme luostarista maitoa, ja nunna Aleksandra toi sitä meille arkisin kotiin, mutta sunnuntaisin lapset hakivat maidon luostarista.
– Lintulan nunnat kohtelivat meitä lapsia valtavan hyvin, vaikka kaikki heistä eivät puhuneet suomea. Koskaan he eivät häätäneet meitä pois. Olen kirjoittanut runoihinikin joitakin näistä muistoista.
Riitta-tyttö saattoi kipaista siskojensa kanssa luostariin ja osallistua jumalanpalvelukseen.
– Tuntui, kuin olisin tullut taivaaseen, vaikka varmastikin kirkko oli vielä sodan jälkeen varsin vaatimaton. Minun lapsensilmiini siellä oli vain kaikkialla kultaa ja samettia, Toivonoja muistelee.
Eräänä lauantai-iltana isä oli jostakin syystä innostunut kiertämään tyttäriensä hiukset papiljoteille saunan jälkeen. Moinen ei ollut kovin yleistä ”miesten puuhaa” siihen aikaan. Sunnuntain jumalanpalveluksessa tyttösten vaaleat, kauniisti kihartuvat pitkät hiukset herättivät ihastusta.
– Nunna Aleksandra sanoi äidilleni, että tänne tuli kolme pientä Jumalan enkeliä, Toivonoja muistelee.
Samoin Toivonojan mieleen painuivat kauniit kirkkoveisut, vihmomiset ja ristisaatot. Karttulan kylään oli saapunut evakkoja, ja sieltä on utuisia muistikuvia kodin siunauksesta. Sen sijaan lapsuudenmuistojen synkimpiin hetkiin lukeutuu isän kuolema Riitan ollessa 11-vuotias.
– Tuntui, kuin olisin tullut taivaaseen, vaikka varmastikin kirkko oli vielä sodan jälkeen varsin vaatimaton. Minun lapsensilmiini siellä oli vain kaikkialla kultaa ja samettia.
Elämä kuitenkin jatkui, ja Itä-Suomesta tie vei ensin Poriin oppikouluun ja asumaan tädin luokse. Muutos maalaiskylästä kaupunkiin oli suuri: oma murre oli vaihdettava porilaiseen puhetapaan eikä monikerroksisesta koulurakennuksesta ollut helppoa löytää oikeaa luokkaa. Koti-ikävä oli kova.
– Aluksi suorastaan vihasin Porin murretta, mutta nykyään olen jo antanut anteeksi, Toivonoja nauraa.
Oppikoulun jälkeen olivat vuorossa erityispedagogiikan opinnot Jyväskylässä. Valmistumisen jälkeen työura urkeni Helsingin kaupungin palveluksessa erityistä tukea tarvitsevien päivätoimintayksikön johtajana.
– Asiakkaisiimme kuului sekä paljon tukea tarvitsevia että itsenäisemmin selviytyviä henkilöitä. Virkaurani sattui sikäli hyvään aikaan, että rahasta ei ollut pulaa: yleensä uudelle hankkeelle järjestyi rahoitus, kunhan sen perusteli hyvin. Oli mahdollista toteuttaa erilaisia ideoita. Urani oli myös suurten muutosten aikaa sikäli, että erityistukea tarvitsevat siirtyivät niin sanottuihin tavallisiin kouluihin. Nykyään erona entiseen on myös se, että he eivät välttämättä jää enää asumaan vanhempiensa luokse vaan asuvat tukitoimien avulla joko omassa asunnossaan tai hoivakodissa.
Riitta Toivonoja avioitui toimittajana työskennelleen aviomiehensä kanssa 25 vuoden iässä. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä.
– Sanoin aina, etten rakastunut mieheen vaan hänen kirjoittamiseensa – ja kirjoittaminen olikin meille yhdistävä tekijä myös myöhemmin elämässä.
Kirjoittamisesta aviopuolisoilla riittikin jaettavaa paitsi aviomiehen ammatin, myös Toivonojan kirjoittamisharrastuksen myötä. Ensimmäisen Maiseman tyhjyys -runokirjan aikoihin pariskunnan tilanne oli muuttunut dramaattisesti, sillä aviopuolisolla oli diagnosoitu Alzheimerin tauti 70 vuoden iässä.
– Mieheni hakeutui tutkimuksiin itse, mutta minäkin olin alkanut huomata hänessä tietynlaista lapsenomaisuutta. Totta kai lapsellisuus ärsytti, vaikka yritinkin peittää ärsyyntymistäni. Joskus saatoin ärähtääkin hänelle, mutta yritin oppia antamaan itselleni anteeksi, että en ole täydellinen.
Aviopuoliso luki vaimonsa tekstejä sairastuttuaankin.
– Sairauden edetessä en enää voinut luottaa mieheni arvostelukykyyn. Silti kiitin häntä palautteesta. Valkoisia valheita tuli lausuttua.
Ensimmäisen runokokoelman ollessa tekeillä Toivonoja oli tietoinen siitä, että aviopuoliso lukee kyseiset runot, ja se vaikutti luomisprosessiin.
– En voinut kirjoittaa ensimmäiseen runokirjaani pahimpia tuntojani. Harrastin itsesensuuria, vaikka taiteilijan pitäisi olla mahdollisimman rehellinen. Seuraavien runoteosten kohdalla tätä ristiriitaa ei enää ollut. Mieheni suhtautui runoihini positiivisesti, ja ihan ammattinsakin vuoksi hän yritti alussa esittää myös kritiikkiä.
Rankinta on, kun läheisen persoona katoaa
Aviopuolison sairastumisessa oli rankinta persoonan muuttuminen toisenlaiseksi.
– Sanan ammattilainen alkoi käyttää asioista ihan vääriä sanoja ja ilmaisuja. Koska olen itse tarkka sanojen kanssa, se ärsytti minua toisinaan – vaikka tiesinkin, ettei niin saisi olla ja että kyse on sairaudesta.
Miehensä omaishoitajana toiminut Toivonoja huomauttaa, että hänen osansa oli ”helppo” monien muiden muistisairaiden omaisten kokemuksiin verrattuna. Lisäksi hengähdystaukoja tarjosivat aikuiset lapsenlapset, jotka tulivat vaarin seuraksi muutamaksi tunniksi kerrallaan.
– Mieheni ei muuttunut väkivaltaiseksi eikä karkaillut. Hänestä vain tuli hyvin lapsenomainen, joten hän saattoi esimerkiksi kävelylenkillä laskea, montako koiraa näki. Kun menimme ihmisten ohitse, hän ei osannut hillitä sanomisiaan tai edes odottaa, että kommentoinnin kohde olisi ehtinyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle.
– Vaikka minulla oli helpompaa kuin monilla muilla, oli se aika silti raskasta, kun puoliso oli niin lapsenomainen. Alzheimer-piireissä vanha totuus kuuluukin, että potilaiden omaiset todistavat muistisairaan kuoleman kaksi kertaa: ensin, kun potilaan oma persoona katoaa tai muuttuu sairauden myötä ja toisen kerran, kun läheinen kuolee fyysisesti. Monesti tämä ”toinen kuolema” ei enää tunnukaan niin pahalta.
Avioliittoa ehti kestää 51 vuotta, kunnes puoliso menehtyi.
Tähän mennessä Toivonoja on kirjoittanut seitsemän runoteosta, joiden tuotot hän on ohjannut Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ry:lle. Ensimmäisen kirjan tuotot menivät tosin Helsingin Alzheimer-yhdistyksen hyväksi ja välillä mielenterveystyön tukemiseen. Vuosien varrella lahjoitettu summa on tuhansia euroja. Kahdeksas runokirja on parhaillaan tekeillä.
Viimeisin hengentuote oli Mummo-trilogia: ensimmäisessä niistä Mummo riitelee Jumalan kanssa (2022), toisessa Mummo katsoo pimeään (2024) ja kolmannessa Mummo valitsee valon (2025).
Mummo katsoo pimeään -kokoelmassa ”joka ikinen runo on totta”.
– Toki runoja on vähän etäännytetty. Olin takavuosina muun muassa vapaaehtoisena ortodoksien auttavassa puhelimessa, ja muun muassa siinä toimiessani kuulin vaikka mitä. Kyseessä on terapiakirja, jonka avulla sain ulos pahoja asioita.
Tärkeintä lienee silti viimeisimmän Mummo-teoksen viesti: se, että valitsee haasteidenkin keskellä valon.
Pääkuva ylhäällä: Virallisesti Riitta Toivonoja liittyi ortodoksiseen kirkkoon 31 vuotta sitten.
– Asuimme silloin Katajanokalla, ja kävin aina toisinaan Uspenskin katedraalissa takarivissä seisomassa. Siitä se sitten lähti. Nykyään käyn enimmäkseen joko Uspenskissa tai Liisankadulla Kotikirkossa, vaikka en olekaan kovin ahkera kirkossakävijä.