"Elämässämme on vain harvoja tapahtumia, kriittisiä ja käänteentekeviä hetkiä, jotka todella ravisuttavat elämäämme perustuksia myöten. Me ortodoksit puhumme kairos-hetkistä. Toinen maailmansota oli yksi tällaisista hetkistä. Omana elinaikanani tapahtui 9/11. Nämä hetket määrittävät mitä ja keitä instituutioina ja yksilöinä olemme. Saatamme muistaa, miten roomalaiskatolinen kirkko ei pystynyt vastustamaan Mussolinia ja Hitleriä; onneksemme samaan aikaan meillä oli Dietrich Bonhoeffer ja hänen epäitsekkyytensä ja horjumaton vastarintansa natsien diktatuuria vastaan. Tai ehkä muistamme World Trade Centerin kaksoistorneihin tehdyn iskun herättämät vihamielisyydet ja salaliittoteoriat; onneksemme olivat olemassa myös ensimmäisinä paikalle tulleiden pelastustyöntekijöiden epäitsekkyys ja ne uhraukset, jotka nyt paikalle on ikuistettu Ground Zero -muistomerkkiin.
Haluaisin pitää Venäjän valloitussotaa Ukrainassa yhtenä tällaisena hetkenä – ainakin voitaneen puhua elämää muuttavasta hetkestä niiden autokefaalisten kirkkojen kohdalla, jotka muodostavat ortodoksisen kristillisyyden maailmanlaajuisen yhteisön.
Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin ja Serbian ortodoksisen kirkon patriarkka Porfirijen tapaaminen hiljattain – jossa jälkimmäistä kiitettiin uhrien tukemisesta sodassa, jonka edellinen siunasi – oli raivostuttavan tekopyhä ja häpeällinen tapahtuma. Ennen muuta tuo episodi edusti ortodoksisen kirkon nykyistä alennustilaa instituutiona.
Juuri kun luulin, että ortodoksiset piispat eivät voisi enää vajota alemmas, patriarkka Kirill kaivautui paimensauvallaan vielä syvemmälle ja teki ideologisesta moraalittomuudestaan yhä pahempaa – sekä näytti täsmälleen siltä ´Putinin alttaripojalta´, josta paavi Franciscus häntä varoitti.
Miten häpeällistä onkaan meille kaikille, että patriarkka Kirilliä pidetään EU:n ja Yhdysvaltojen sanktioiden näkökulmasta oligarkkina. Patriarkka Kirillin asemaa ei varsinaisesti helpota sekään, että hänen äänekkäin kannattajansa on Unkarin pääministeri Orbán.
Patriarkka Kirillille Venäjä on toistuvasti uhri. Kaikki muut ovat syyllisiä: länsi ja Ukraina, Fanar ja Vatikaani, Yhdysvallat ja YK, Nato ja LGBTQ. Ei ole aina helppoa ymmärtää, miten yhdistää tämän ´marttyyriuden´ osatekijät toisiinsa, mutta jollakin tapaa presidentti Putin ja patriarkka Kirill näyttävät onnistuvan siinä varsin saumattomasti. Olisin odottanut tällaista poliittiselta häiriköltä, mutta eikö meidän tulisi odottaa parempaa ortodoksiselta patriarkalta?
Miten meidän tulisi tulkita sitä tosiseikkaa, että monet piispoistamme jatkavat elämäänsä niin kirkossa kuin sen ulkopuolella aivan kuin mitään ei tapahtuisi Ukrainassa? Esimerkiksi: miten patriarkka Kirillin kaltainen kirkon vanhempi päämies saattaa palvella ja kohottaa Kristuksen veren maljaa sellaisen kirkon alttarilla, joka on armeijan kenraalin perustama, ja joka on omistettu sotaväelle – ja jonka freskoissa esiintyvät taivaalliset ja maalliset sotaväet keskiaikaisissa ja nykyajan taisteluissa?
Tai miten metropoliitta Ilarionin (Alfejev) kaltainen vihitty piispa voi osallistua Kyproksella Kirkkojen maailmanneuvoston valmistavaan kokoukseen puhuakseen ´dialogista´ ja ´sovituksesta`, vaikka hänen omat kätensä ovat veressä? Lyhyesti: miten on mahdollista yhdenkään ortodoksisen piispan suvaita passiivisesti Ukrainassa tapahtuvaa verenvuodatusta? Valtava enemmistö piispoja, jotka kyllä osoittelevat sormella kärkkäästi aborttien tekijöitä, pysyttelee hiljaa verilöylystä. Miten monet hiippakunnat, luostarit ja seminaarit kääntävät katseensa toisaalle, vaikka samalla rellestävät ´savenvalajan pellosta´peräisin olevalla verirahalla?
Kuinka siis ortodoksiset johtajat ovat vastanneet Venäjän brutaaliin ja yksipuoliseen hyökkäykseen Ukrainaan yli kahden kuukauden aikana?
Neljä viidestätoista autokefaalisen kirkon päämiehestä (Antiokian patriarkka Johannes, Jerusalemin patriarkka Teofilos, Serbian patriarkka Porfirije sekä Bulgarian patriarkka Neofit) eivät vielä ole tuominneet sotaa. Patriarkka Kirill toki kannattaa sotaa anteeksiantamattomalla tavalla.
Joukko kirkkoja – peläten samanaikaisesti herättämästä Kirillin vihaa ja kuitenkin omien uskovaistensa painostamana – ovat sanoutuneet irti sodasta ja kehottaneet rauhaan latteuksilla, jotka sopivat enemmän rauhan kuin kärsimyksen aikoihin. Itselleni suurin pettymys on ollut oma henkilökohtainen sankarini, opettajani ja opastajani, Albanian poikkeuksellinen arkkipiispa Anastasios, joka tyytyi yksinkertaisesti lainaamaan autuuden lauseita ja ´tuomitsemaan kaikki väkivallan muodot, vedoten rauhaan ja sovintoon Ukrainassa´. (Toim. huom. Albanian arkkipiispa Anastasios on omassa myöhemmässä kannanotossaan tähdentänyt, että hän on nimenomaan maininnut Venäjän käyvän sotaa Ukrainaa vastaan ja vaatinut sen lopettamista.)
Kenties eräät piispoistamme kautta maailman voisivat ottaa oppia rohkeista ja ryhdikkäistä seurakunnistaan. Kenties jotkut piispoistamme Yhdysvalloista voisivat ottaa etäisyyttä istuimiensa taisteluhenkisestä yhden asian politiikasta. Kenties piispamme voisivat ammentaa inspiraatiota ja ihailua niistä sadoista papeista, jotka urheasti pidätyksen uhalla julkaisivat protestikirjeen patriarkka Kirillille. Tai niistä yli tuhannesta teologista, jotka julkisesti murskasivat uskonnollisen russkij mir -ideologian. Tai maallikoiden järjestämästä sekä naisten johtamasta maailmanlaajuisesta mielenosoituksesta.
Mieleeni nousevat myös ne ihmiset, kriisityöntekijät, jotka ovat epäitsekkäästi osallistuneet humanitaaristen organisaatioiden työhön tai ottaneet vastaan miljoonia ukrainalaisia pakolaisia. Ne ihmiset, joiden kirkot ovat tuominneet valloitussodan. Ne ihmiset, joiden hallitukset ovat asettaneet pakotteita Venäjälle, usein valtavien taloudellisten uhrauksien hinnalla kotimaassaan. Nämä ihmiset ovat todellisia hiljaisia sankareita, ja nämä työt ovat tämän kairos-hetken todellisia epäitsekkyyden töitä.
Tämän artikkelin tarkoituksena on kuitenkin pohtia ortodoksisen kirkon tilaa, mikä vaatii kipeästi tarkastelua. Kenties on tarpeen, että ortodoksinen kirkko ottaa todellisen pohjakosketuksen – tai sitten sen, että myönnämme näin jo käyneen. Ehkä meidän tulisi tunnustaa, että kirkkomme jatkuvasti torjuu vapauden ja demokratian.
Kenties meidän tulisi arvostaa sitä, mitä todella tunnemme sydämessämme, mutta mitä huulemme harvoin tunnustavat: että olemme jälleen toivottomasti ja häpeällisesti historian väärällä puolella. Vain tällä tapaa – muuta vaihtoehtoa ei ole – voimme ottaa ensimmäiset, olkoonkin aluksi kömpelöt ja horjuvat askeleet kohti kirkkomme ja maailmamme sovitusta."
Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Public Orthodoxy-julkaisussa 11.5.2022.
Isä John Chryssavgis on diakoni Kreikan ortodoksisessa kirkossa Amerikassa. Isä John muun muassa esitteli Maailman elämän edestä -asiakirjan suomalaisille, erityisesti nuorille aikuisille. Videoon saa suomenkielisen tekstityksen napsauttamalla videon kulmassa näkyvää asetukset-kohtaa. Isä John on ekumeenisen patriarkan neuvonantaja ympäristöasioissa. Videon käännös ja tekstitykset: TT Ari Koponen ja TM, pastori Teemu Toivonen. Video: ONL ry.
Pääkuva ylhäällä: Presidentti Vladimir Putin ja Moskovan patriarkka Kirill ovat edustaneet yhdessä kautta vuosien. Tässä heidät on kuvattu Uuden Jerusalemin luostarissa marraskuussa 2017. Kuva: Kremlin.ru/Wikimedia Commons