Kahdeksankymmentä vuotta sitten suurena lauantaina 1945 äiti Maria, vanki numero 19263 menetti henkensä Ravensbrückin naisten ja lasten keskitysleirillä.
Huolimatta sodasta ja mahdollisuudesta muuttaa Yhdysvaltoihin hän oli jäänyt Pariisiin, koska aavisti hengellisen työnsä kohtalonhetkien vasta alkaneen. On kerrottu, että sodan viimeisinä sekasortoisina päivinä hän meni kuolemaan toisen ihmisen, monilapsisen juutalaisäidin puolesta.
Keskitysleiriltä pelastunut äiti Marian vankitoveri Jacqueline Pery kertoo muistelmissaan, että oli äiti Marialle luonteenomaista asettua kuolemaan toisen puolesta. Antautumalla holokaustin uhriksi hän auttoi jokaista muutakin hyväksymään ristin kantamisen ja kuoleman.
Iltaisin äiti Marian ympärille oli kokoontunut aina suuri joukko eri taustoista ja kansallisuuksista olevia naisia saadakseen häneltä lisää rohkeutta. Yhdessä he olivat keskustelleet evankeliumista ja päättäneet yhdessäolon öiseen rukoushetkeen – senkin uhalla, että kokoukset olivat leirillä hengenvaarallista ylellisyyttä.
Vuonna 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Pariisissa pidätettiin noin tuhat Venäjän keisarikunnasta paennutta emigranttia. Ensimmäisten pidätettyjen joukossa oli äiti Marian läheisimpiä työtovereita kuten juutalaissyntyinen Elia Fondaminski, jolla oli vuosikymmeniä kestänyt hengellinen ystävyys äiti Marian kanssa. Toinen pidätetty oli äiti Marian hengellisen yhteisön taloudenhoitaja Feodor Pjanov (1889-1969), jonka onnistui huhtikuussa 1945 päästä vapaaksi Buchenwaldin keskitysleiriltä viimeisen kuolemanmarssin aikana. Juuri Feodor Pjanov keräsi mittavan äiti Maria-arkiston heti äiti Marian kuoleman jälkeen. Hän luovutti sen ortodoksiselle papille Sergei Hackelille, joka on kirjoittanut Pjanovin yksityiskohtaisiin muistiinpanoihin nojautuvan äiti Marian elämäkerran.
Ehtoollista sellissä
Sekä Pjanov että Fondaminski lähetettiin Compiègnen erityisleirille. Pian leirin vankeja alettiin umpimähkään ottaa panttivangeiksi ja teloittaa. Fondaminski, joka oli osallistunut äiti Marian Lourmelin uskonnonfilosofisiin iltoihin ja hengelliseen toimintaan, oli pitkään harkinnut kasteen ottamista, ja näki, että nyt olisi oikea aika. Compiègessä oli hätäisesti kokoon kyhätty ortodoksinen kappeli, jossa vanki, isä Konstantin Zambrziski kastoi ja mirhavoiteli Elia Fondaminskin. Asiasta vihiä saaneet SS-miehet hävittivät kappelin seuraavana päivänä, ja hänen ensimmäinen liturgiansa ja pyhä ehtoollinen toimitettiin isä Konstantin sellissä. Kummina toiminut Pjanov muisteli, miten Elia Fondaminski säteili tyyntä riemua liturgian jälkeen. Äiti Maria, jota ei oltu vielä silloin vangittu, alkoi suunnitella Fondaminskille pakoreittiä Yhdysvaltoihin. Päättäväisesti Fondamiski torjui tarjouksen; ”Haluan elää kristittyjen kanssa, mutta kuolla juutalaisen sukuni kanssa” hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään äiti Marialle. ”Olen täydellisen onnellinen. En koskaan kuvitellut, että Jumalassa olisi niin paljon riemua”, hän lopetti.
Vaikka kaikki järjestelyt hänen pakomatkaansa varten Pariisiin ja sieltä Yhdysvaltoihin oli tehty, Elia Fondaminski sen sijaan vietiin Auschwitziin, missä hän vapaehtoisesti menehtyi holokaustin uhrina.
Äidin ja pojan tiet eroavat
Muutamaa vuotta myöhemmin Gestapo pidätti äiti Marian, hänen poikansa Jurin ja läheisen työtoverin, isä Dimitri Klepinin. Heidätkin vietiin ensin Compiègnen leirille. Pjanov, joka edelleen oli siellä, kertoi muistelmissaan, kuinka neljän sadan vangin joukosta isä Dimitristä repeytyneessä papin viitassaan tehtiin suuri pilkan kohde. Yksi SS-mies alkoi tyrkkiä ja lyödä häntä kutsuen nimellä Jude. Isä Dimitri lohdutti muita sanoen, että Kristus oli kestänyt paljon suurempaa pilkkaa. Compiègnen leiri oli myös paikka, jossa äiti Maria näki viimeisen kerran poikansa Jurin. Juri oli rohkeasti kulkenut aidan läpi, joka erotti naisten ja miesten parakit, ja näin he saivat olla yhdessä Iltahämäristä aamunkoittoon. Pjanov kertoi Jurin uskoneen hänelle, että molemmat vahvistivat toistensa päättäväisyyttä kestää kaikki joutumatta pelon valtaan. Ennen lopullisia hyvästejä leirin ylle noussut aamuaurinko oli muistuttanut äiti Mariaa ja Juria kokoöisen vigilian hetkestä, jolloin pappi huudahtaa: ”Kunnia olkoon Sinulle, joka näytit meille valkeuden”.
Viimeisessä kirkossa
Isä Dimitri oli rakentanut leirille uuden parakkikirkon, jota myös katolilaiset vangit saattoivat käyttää. Tällä kertaa yksi parakin huoneista oli muutettu kirkoksi leiripöytien ja sänkyjen avulla. Muutamat niistä seisoivat kekseliäästi kyljellään, ja muodostivat näin ikoniseinän ja analogin. Isä Dimitri sai jostakin ohutta silkkipaperia, jolle piirsi kirkkonsa, ja lähetti piirroksen vaimolleen Tatjanalle.
Parakkikirkko oli myös isä Dimitrin viimeinen kirkko maan päällä, ja Compiègnen vangit isä Dimitrin viimeiset seurakuntalaiset. Feodor Pjanov on kertonut, kuinka säilytti muiston noista päivistä ja isä Dimitrin pappeudesta elämänsä kalleimpana aarteena. ”Vietimme noin vuoden yhdessä Compiegnen leirillä. Voin liioittelematta sanoa, että vuosi, jonka sain elää hänen kanssaan, oli taivaan lahja. Elämän perimmäisistä kysymyksistä päättää jokainen itse, ja yksin Jumala voi häntä tässä auttaa. Mutta kokemuksestani isä Dimitrin ystävänä voin vakuuttaa, että Jumala voi myös puhua toisen ihmisen kautta. Hänen ystävänään opin ymmärtämään, kuinka valtavaa hengellistä, psykologista ja moraalista tukea yksi mies voi antaa muille ystävänä, toverina ja rippi-isänä. Nyt vapaudessa kadun usein kaiken sen lähes huomaamatonta katoamista, minkä Jumala antoi minun saada isä Dimitriltä”.
Viimeisessä kirjeessään isoäidilleen Juri kertoo, kuinka he elävät leirillä veljellisessä rakkaudessa, ja isä Dimitri on alkanut valmistaa häntä pappeuteen, jonka kokee kutsumuksekseen – ”ikään kuin mitään parempaa voisi olla olemassa”. Kaikki kolme siirrettiin kuitenkin yllättäen Buchenwaldiin, ja sieltä isä Dimitri ja Juri tahallisen julmasti organisoidun Doran keskitysleirille, jossa molemmat pian menehtyivät.
Sodan kauhujen loputtua äiti Marian vankitoveri muisteli tämän lohdullisia sanoja ”Vain aivan savupiippujen yläpuolella savuaallot ovat ahdistavia. Mutta kun ne nousevat korkeammalle, ne muuttuvat kevyiksi pilviksi ennen kuin hajoavat rajattomaan avaruuteen. Samalla tavoin meidän sielumme, kun ne onnistuvat kiskomaan itsensä pois tästä syntisestä maailmasta, nousevat vaivattomana taivaallisella voimallaan ikuisuuteen, missä elämä on täynnä riemua”.
Lainaukset: Feodor Pjanovin muistiinpanot kirjassa Sergei Hackel, One, of Great Price. The Life of Mother Maria Skobtsova, Martyr of Ravensbrück
Kuvituskuva ylhäällä: Naisvankeja Ravensbrückin leirillä merkittyinä liituristeillä vankien jaottelun aikana. Kuvat: Tuntematon/Wikimedia Commons ja iStock. Kuvankäsittely: Aamun Koitto