Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon pyhä synodi teki 7. marraskuuta 2025 Kiovassa historiallisen päätöksen, joka kuvastaa ortodoksisen maailman syveneviä jakolinjoja sodan varjossa. Kokouksessa käsiteltiin myös pohjoismaisten kirkkojen solidaarisuusvierailua.
Synodin kokouksessa kuultiin selvitys pohjoismaisten kristillisten kirkkojen ekumeenisesta vierailusta Ukrainaan 30. syyskuuta – 5. lokakuuta 2025. Erityistä huomiota sai Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elian vierailu, jonka huipentumana hän ja metropoliitta Epifani palvelivat yhdessä Pokrovan juhlana Kiovan kultakupolisessa arkkienkeli Mikaelin katedraalisessa.
Tämä yhteinen jumalanpalvelus symboloi konkreettista tuen osoitusta, jota Ukrainan kirkko arvosti syvästi. Synodi ilmaisikin kiitollisuutensa pohjoismaisten kirkkojen solidaarisuudesta Ukrainan taistelussa Venäjän hyökkäystä vastaan ja korosti erityisesti Suomen ortodoksisen kirkon kanssa tehtävän yhteistyön merkitystä.
Kiristyvä konflikti Puolan kirkon kanssa
Myönteisten kansainvälisten yhteyksien rinnalla synodi joutui käsittelemään vakavampaa kriisiä liittyen naapurimaahansa. Puolan ortodoksinen kirkko oli lähettänyt Ekumeeniselle patriarkaatille kirjeen, jossa se kritisoi voimakkaasti Ukrainan itsenäistä kirkkoa. Metropoliitta Epifanin vastauskirje paljasti tilanteen koko traagisuuden.
Ukrainan kirkko oli kahdesti yrittänyt luoda virallista yhteyttä Puolan kirkkoon, mutta yhteydenottopyyntöihin ei ollut vastattu. Sen sijaan Puolan kirkon johto oli julkisesti halventanut Ukrainan kirkkoa käyttämällä johdonmukaisesti ilmaisua ”niin sanottu” viitattaessa siihen.
Mitä merkitsee, kun kirkko alkaa käyttää sanoja kuin aseita, kun kielellinen väkivalta edeltää ja legitimoi konkreettista hylkäämistä? ”Niin sanotun kirkon” systemaattisessa käytössä kieltäydytään tunnustamasta toisen olemassaolo muuten kuin ironisten lainausmerkkien kautta. Samalla se paljastaa jotain syvästi häiritsevää ilmaisun hyödyntäjän ekklesiologisesta ymmärryksestä. Yhtä vakavaa on myös Puolan kirkon avoin tuki Moskovan patriarkaatin toiminnalle Ukrainassa – kanonisen järjestyksen vastainen kanta tilanteeseen, kun maassa toimii jo täysin itsenäinen autokefalinen kirkko.
Kirkkopoliittisen kiistan inhimillinen ulottuvuus paljastuu traagisimmillaan pakolaisten kohtalossa. Vastauskirjeen mukaan ukrainalaiset pakolaiset olivat toistuvasti kääntyneet Puolan ortodoksisen kirkon puoleen hengellisessä hädässään, mutta heitä oli järjestelmällisesti torjuttu. Jotkut papit olivat menneet niinkin pitkälle, etteivät hyväksyneet ukrainalaisia pappeja edes kastettuina maallikkoina kirkkonsa yhteyteen.
Vertaus laupiaasta samarialaisesta sai konkreettisen muodon: kun oman kirkon edustajat kulkivat ohi, katoliset ja protestanttiset kirkot Puolassa ottivat ukrainalaiset vastaan kristillisellä rakkaudella. Tämä tilanne pakotti Ukrainan kirkon perustamaan pastoraalisten tehtävien hoitoalueen Puolaan huolehtimaan niistä, jotka Puolan kirkko oli hylännyt.
Sodan vaikutus numeroina
Päätöksen mittakaava käy ilmi, kun tarkastelee pakolaistilanteen laajuutta. Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö (UNHCR) toukokuun 2025 tilastojen mukaan Puolassa oli lähes miljoona ukrainalaista pakolaista, ja Saksan jälkeen Puolassa on eniten ukrainalaisia pakolaisia Euroopassa.
Valtavirta on muuttanut Puolan yhteiskuntaa perusteellisesti. Noin 90 prosenttia pakolaisista on naisia ja lapsia. Kaupungit ovat kasvaneet merkittävästi: Rzeszów yli 50 prosentilla, Gdansk 34 prosentilla, Krakova 23 prosentilla ja Varsova 15 prosentilla. Näiden lukujen takana on miljoonia ihmiskohtaloita, joille hengellinen tuki on osoittautunut keskeiseksi selviytymiskeinoksi.
Kesäkuussa 2025 julkaistu UNHCR:n ja Deloitten raportti paljasti yllättävän tosiasian: ukrainalaiset pakolaiset ovat tuoneet Puolaan merkittävää taloudellista hyötyä. Vuonna 2024 heidän nettovaikutuksensa maan bruttokansantuotteeseen oli 2,7 prosenttia. Työllisyysaste nousi vuodessa 61 prosentista 69 prosenttiin – vain hieman alle puolalaisten 75 prosentin tason.
Puolan sosiaali- ja vakuutuslaitos on todennut, että maa tarvitsee jopa kaksi miljoonaa maahanmuuttajaa ylläpitääkseen työikäisen väestönsä. Ukrainalaiset maksavat enemmän veroja kuin saavat etuuksia. Silti EU päätti lokakuussa 2025, että väliaikainen suojeluasema päättyy maaliskuussa 2027. Puola onkin jo kiristänyt ehtoja: sosiaalietuudet maksetaan vain perheille, joissa vanhemmat työskentelevät ja lapset käyvät puolalaisia kouluja.
Numerot ovat toki oiva tapa etäännyttää kärsimys abstraktion turvalliselle alueelle, mutta ne eivät kerro mitään siitä ahdistuksesta, joka syntyy, kun ihminen menettää paitsi kotinsa myös hengellisen kotinsa. Kun hän joutuu elämään kaksinkertaisessa eksiilissä: maantieteellisesti erossa kodistaan ja hengellisesti hylättynä paikallisen kirkon toimesta.
Kristillisen rakkauden koetinkivi
Näiden paineiden keskellä hengellisen yhteisön merkitys korostuu entisestään. Kun taloudelliset ja sosiaaliset haasteet kasvavat, uskonnollinen identiteetti ja yhteisön tuki nousevat keskeisiksi selviytymisen resursseiksi. Ukrainan ortodoksisen kirkon ja Puolan ortodoksisen kirkon välinen konflikti ei siksi ole vain kirkollinen kiista – se koskettaa lukuisien ihmisten jokapäiväistä selviytymistä ja tulevaisuutta.
Ukrainan kirkko korosti kirjeessään pitävänsä sydämensä avoinna veljelliselle vuoropuhelulle. Se lupasi, että kaikki pastoraalisen hoitoalueen papit ja yhteisöt siirtyvät välittömästi Puolan kirkon alaisuuteen, kun se tunnustaa Ukrainan kirkon itsenäisyyden.
EU:n valmistautuessa päättämään väliaikaisen suojelun direktiivin soveltamisesta vuonna 2027 ja Puolan kiristäessä samanaikaisesti integraatiovaatimuksiaan paljastuu syvempi totuus siitä, miten institutionaalinen politiikka ja hengellinen vastuu törmäävät toisiinsa historiallisissa murroskohdissa. Ukrainalaisten pakolaisten hengellisten tukiverkostojen merkitys ei ole pelkästään pastoraalinen sivujuonne – se on kysymys siitä, miten ihmisarvo säilytetään, kun byrokraattiset rakenteet alkavat määritellä ihmisten kohtaloja.
Epifani päättää kirjeensä viittaamalla apostolien tekojen kirjeen kehotukseen: ”Onko oikein kuunnella Jumalan edessä teitä ennemmin kuin Jumalaa? Miettikää sitä … Tähän Pietari ja muut apostolit vastasivat: ”On toteltava Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä” (Apt. 4:19, 5:29). Näissä sanoissa on läsnä tietty jännite aina kun kirkko joutuu navigoimaan maallisten vallanrakenteiden ja hengellisen kutsumuksensa välillä. Apostoli Pietarin rohkeus Suuren neuvoston ylipapin edessä muuttuu tässä kontekstissa kutsuksi tunnistaa, että kansalliset lojaalisuudet ja kirkolliset jurisdiktiot – olivatpa ne kuinka pyhiä – eivät saa muodostua esteeksi sille välittömälle rakkaudelle, jota kärsivä ihminen tarvitsee.
Miljoonien ukrainalaisten elämä väliaikaisuuden tilassa, jossa tulevaisuus riippuu poliittisista päätöksistä samalla kun sota jatkuu kotona, saa kysymään: milloin kirkollinen riita muuttuu moraaliseksi skandaaliksi? Kun institutionaalinen järjestys estää hengellisen huolenpidon tarjoamisen hädässä oleville, emme ole enää teologisen hienovaraisuuden alueella vaan kohtaamme kristillisen rakkauden käskyn konkreettisen testin. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka kirkot ovat kriisin hetkellä joko nousseet profeetalliseen rooliinsa tai vajonneet byrokraattiseen halvaannukseen. Historia kyllä kirjoittaa tuomionsa, mutta se kirjoitetaan niiden kyynelillä, jotka seisoivat suljettujen kirkon ovien takana.