Kuulen näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin rauhallisen äänen lukiessani hänen lehtikolumneistaan koottua kirjaa. Tämä on mielenrauhan kirjallisuutta. Aiheet ovat tuttuja ja läheisiä kaikille meistä, mutta tekstistä välittyvä tunne on kaikkea muuta kuin arkipäiväinen. Ilmaisu on jopa runollisen kaunista. Se on lyhyttä ja toteavaa, mutta silti soljuvaa.
Tekstit palaavat yhä uudelleen luontoon. Se tuntuu olevan Björkmanille tärkeä elementti ja ajattelun lähde. Hänen luontokokemukselleen on ominaista hiljaisuus, vaikka hän kuuntelee luonnon ääniäkin herkällä korvalla.
Lukijalle välittyy maisema ja sen tunnelma sekä luonnosta kumpuava rauha ja seesteisyys. Björkman osaa maalata maisemia teksteillään, jotka irtautuvat sanallisesta ulottuvuudestaan visuaalisuuteen. Lukija siirtyy kuin huomaamatta osaksi kaunista maisemaa.
Teksteistä huokuu laaja sivistyneisyys, kuten näyttelijäntaiteen professorille sopiikin. Tekstien takana on runsas kattaus länsimaista sivistyshistoriaa, etupäässä viittauksia kirjallisuuteen aina antiikin filosofeista asti. Björkman kirjoittaa, että näytteleminen on työtä kielen kanssa. Kielen kanssa työskentelyn hän taitaa myös kirjoittaessaan ajatuksiaan lukijoille.
Björkmanin tekstit antavat eniten, kun niitä seisahtuu pohtimaan. Ne eivät ehdi avautua mekaanisella läpiluvulla, vaikka ne ovat yleistajuisia ja ilmaisultaan ongelmattomasti avautuvia. Tekstit haastavat ajattelemaan. Ne palauttavat mieleen myös lukijan omia lapsuuden kokemuksia Björkmanin muistikuvien myötä. Kirjoittaja palaa toistuvasti muistoihin ja muistikuviin kaikesta koetusta.
Aikaulottuvuus on yksi Björkmanin teemoista – niin eteen kuin taaksepäinkin: nuorena kaikki on ikuista, mutta aikuisena vuosi on kuin silmänräpäys. Aika on katoavaista ja tulevaisuus saattaa pettää: ”Tulevaisuus ei ole enää sitä, mitä se ennen oli”.
Luin tätä kirjaa iltaöinä rauhoittuen samalla yöunia varten. Björkmanin tekstit hakivat minut turvaan arjen mietteistä ja tekemättömien töiden paineesta.
Kolumnit ovat päiväämättömiä ja ne on julkaistu viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden aikana. Joidenkin tekstien aiheista käy ilmi kirjoittamisajankohta. Mietin ensin, että olisiko tekstit pitänyt varustaa aikamerkinnöin. Ei tarvitse. Ne ovat ajattomia.
Hannu-Pekka Björkman: Metsä ei kuule neuvojani, Kirjapaja 2022, 204 s.
Seppo Simola on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.