Keskustelu katsomusopetuksen tulevaisuudesta palaa esiin kerta toisensa jälkeen. Usein esitetään, että oman uskonnon opetuksesta voitaisiin luopua ja siirtyä yhteiseen katsomusaineeseen.
Keskustelussa painottuvat rakenteet, käytännön sujuvuus ja yhdenvertaisuus, mutta harvemmin kysytään, miten nykyisen mallin epäkohtia – esimerkiksi pätevien opettajien saatavuutta sekä oppituntien sijoittelua lukujärjestykseen – voitaisiin korjata niin, että katsomusopetus olisi aidosti yhdenvertaista myös vähemmistöuskonnoille. Vähemmistöjen näkökulmasta kyse ei ole vain rakenteista, vaan arjen kokemuksesta koulussa.
Uskonnonopetus ei ole vain tiedon välittämistä, vaan kohtaamista ja merkitysten avaamista. Kun oma tausta tunnistetaan ja sitä käsitellään asiallisesti, lapsen identiteetti vahvistuu. Samalla vahvistuvat myös valmiudet osallistua keskusteluun muiden kanssa ilman pelkoa tai puolustuskannalle asettumista.
Nykyisessä opetussuunnitelmassa uskonnonopetuksen tehtävänä on antaa oppilaille laaja katsomuksellinen yleissivistys, perehdyttää heitä omaan uskontoon ja sen monimuotoisuuteen sekä kehittää kriittistä ajattelua ja valmiuksia katsomusten väliseen dialogiin. Yhteisessä katsomusaineessa tämä näkökulma kaventuisi väistämättä, kun ortodoksisuus olisi vain yksi käsiteltävä uskonto muiden joukossa eikä enää oppilaan oma viitekehys, josta käsin maailmaa ja katsomuksia tarkastellaan.
Isäni on evakko ja ortodoksi. Koulussa Lapinlahdella hänellä oli opettaja, Klaudia Lukin, joka oli itsekin ortodoksi. Hän piti oppilaidensa puolia ja varmisti, etteivät ortodoksiset lapset jääneet näkymättömiksi. Hänen läsnäolonsa merkitsi turvaa ja viestiä siitä, että vähemmistöön kuuluminen ei sulje ketään ulos kouluyhteisöstä. Isäni sai kasvaa kokemukseen siitä, että hän oli täysivaltainen osa kouluyhteisöä ja samalla osa yhteiskuntaa. Vaikuttavuus oli niin suuri, että isäni muistikuvien vähitellen hiipuessa tämä muisto on jäänyt elämään.
Sama periaate näkyi omassa kouluhistoriassani. Ortodoksisen uskonnon opettajani Eija Ipatti piti huolen siitä, että me ortodoksit pääsimme osallistumaan jumalanpalveluksiin, vaikka matka kirkkoon oli pitkä. Kyse ei ollut erivapaudesta, vaan siitä, että ortodoksinen uskonnonopetus oli johdonmukaista ja yhteydessä elettyyn todellisuuteen.
Koulu on toki muuttunut, ja se koulumaailma, missä olen itse nyt töissä, on hyvin erilainen kuin se, missä itse kasvoin. Nykyinen uskonnonopetus on sitouttamatonta, ja ortodoksiset oppilasryhmät ovat usein monikulttuurisia ja -kielisiä. Koen, että juuri tässä ajassa oman uskonnon opetuksen merkitys korostuu. Oman uskonnon tunnilla ortodoksinen oppilas kohtaa kouluarjessa aikuisen sekä muita oppilaita, joilla on ymmärrys hänen uskonnollisesta taustastaan ja joiden kanssa on turvallista kysyä, ihmetellä ja sanoittaa omaan uskontoon liittyviä asioita.
Yhteistä katsomusainetta perustellaan usein yhteisöllisyydellä ja dialogilla. Nämä ovat tärkeitä tavoitteita, mutta yhteisöllisyys ei synny siitä, että yksilön tausta ohitetaan. Oman uskonnon opetus ei eristä, vaan antaa välineitä osallistua myös yhteiseen keskusteluun.
Huoltajien ja meidän kaikkien ääni
Oman uskonnon opetus ei toteudu koulussa aina itsestään. Perusopetuslain 13 § turvaa oppilaan oikeuden oman uskontonsa opetukseen, mutta käytännössä huoltajien aktiivisuus on usein ratkaisevaa. Opetusta on pyydettävä, ja epäselvissä tilanteissa huoltajalla on oikeus pyytää asiasta kirjallinen päätös ja tarvittaessa tehdä kantelu aluehallintovirastoon (AVI).
Kyse ei kuitenkaan ole vain yksittäisten huoltajien asiasta. Katsomusopetuksen tulevaisuus koskettaa meitä ortodokseja ja koko yhteiskuntaa. Jos emme osallistu keskusteluun, muiden on helppo määritellä sen suunta puolestamme.
Hiljaisuus ei ole neutraalia, vaan se jättää erityisesti meidät vähemmistöt helposti sivuun. Tilan ottaa helposti enemmistö, joka kertoo, mikä meille, vähemmistölle, on parasta. Tätä tuskin kukaan meistä haluaa.
Oman uskonnon opetus ei ole erityisetu tai menneisyyden jäänne. Se on pedagogisesti ja yhteiskunnallisesti perusteltu osa koulun tehtävää myös tämän päivän monimuotoisessa yhteiskunnassa.