Matka Hoivakoti Helenan työhön on ollut Oksana Smirnovalle pidempi kuin monelle muulle.
– Olen kotoisin Virosta. Isäni oli ukrainalainen, äitini venäläinen. Toisen maailmansodan jälkeen he asettuivat Viroon, jossa synnyin.
Omaa kansallista identiteettiään miettiessään Smirnova sanoo mieltävänsä itsensä Viron venäläiseksi – ja toki nyt myös suomalaiseksi. Onhan hän perheensä kanssa asunut täällä yli kolmekymmentä vuotta, 1993 lähtien.
– Muutto Suomeen tuntui luonnolliselta, koska mieheni on inkerinsuomalainen ja hänen äitinsä asui jo täällä.
Kuten monelle muulle virolaiselle tuohon aikaan, Suomi oli tullut Smirnovalle tutuksi suomalaisten tv-lähetysten kautta. Miehen perhe puhui taustansa vuoksi suomea, mutta hän itse osasi tänne tullessaan vain kaksi suomen kielen sanaa: äiti ja kiitos.
Sinnikkyyttä Suomeen asettuminen vaati. Tahto löytää oma paikkansa yhteiskunnasta auttoi eteenpäin.
– Olin valmistunut Tallinnan sairaanhoito-opistosta vuonna 1979. Työskentelin ensin ambulanssissa, ja kun paikallinen sairaala valmistui, siirryin sinne teho-osastolle ja myöhemmin kasvo- ja leukakirurgian osastolle.
Neuvostoliitossa työskentelytavat olivat erilaisia kuin itsenäistyneessä Virossa.
– Työskentelimme vuorokauden kerrallaan. Kun lapsemme syntyivät, siirryin jaksotyöhön enkä tehnyt enää pitkiä vuoroja.
Kaksi viimeistä vuotta ennen Suomeen muuttoa Smirnova työskenteli suomalaista terveyskeskusta vastaavan poliklinikan lasten osastolla. Työkokemuksesta karttui kattava, mutta sitä lisäsivät entisestään valmennuskurssit Tarton yliopistossa. Suomeen muutettua oli kuitenkin opiskeltava lisää.
– Viro ei kuulunut silloin Euroopan Unioniin, joten opinnot eivät vastanneet toisiaan.
Sairaanhoitajan oli käytävä täydennyskoulutus, ja suomeakin oli opittava.
Smirnova opiskeli suomea Käpylän iltalukiossa, ja sairaanhoitajan täydennyskoulutuksen hän suoritti silloisessa Helsingin sairaanhoito-opistossa Tukholmankadulla.
– Opiskelu oli hyvin intensiivistä: puolessa vuodessa kävimme läpi 2,5 vuoden opintosuunnitelman. Vaikka tiesin jo etukäteen sairauksien oireista ja diagnostiikasta, suomeksi opiskelin kaiken ulkoa. Olin ylpeä siitä, että valmistuin.
Puoli vuotta valmistumisen jälkeen Oksana sai terveysvirastolta eli nykyiseltä Valviralta luvan työskennellä Suomessa sairaanhoitajana.
Työstä toiseen
Ensimmäinen työpaikka löytyi työllistettynä Vuosaaren terveyskeskuksen avovastaanotolta.
– Olin siellä puolitoista vuotta. Kaikki työntekijät olivat minulle kovin ystävällisiä ja auttavaisia.
Työttömyyttä esiintyi tuolloin runsaasti, eikä työsuhteelle saatu jatkoa terveyskeskuksen avusta huolimatta.
– Siellä opin kuitenkin paljon, muun muassa suomen kieltä. Kirjoitin ylös ammattiin liittyviä sanoja ja lauseita – kaikki tärkeät asiat vihkoon. Halusin todella oppia ja asettua Suomeen.
Kaksikielisessä maassa Smirnova ajatteli tarttua myös ruotsin kielen opiskeluun. Vanhan Vuosaaren alueella oli paljon ruotsinkielisiä vanhuksia. Luoja ajatteli kuitenkin toisin.
– Näin Helsingin Sanomissa silloisen Helenan vanhainkodin työpaikkailmoituksen, jossa haettiin venäjänkielistä sairaanhoitajaa.
Smirnova sai paikan ja aloitti työssä 19. tammikuuta 1998. Silloisessa vanhainkodissa oli keskimäärin noin 80 asukasta, joskin määrä vaihteli.
– Silloin meitä oli vain kaksi sairaanhoitajaa, ja toimin ylihoitajan rinnalla. Ylihoitaja teki vain arkiaamuja, minä olin vuorotyössä.
Lähihoitaja-nimikettä ei silloin vielä tunnettu, vaan sairaanhoitajien kanssa työskentelivät perushoitajat ja hoitoapulaiset – eli nykyään hoiva-avustajiksi kutsutut työntekijät.
– Me pidimme huolta asukkaiden lääketieteellisestä hyvinvoinnista ja olimme kerran viikossa mukana lääkärien kierroissa. Muuten teimme muiden hoitajien tavoin hoitotyötä.
Hoitajan työ muutoksessa
– Taloon tullessani nykyinen ns. Josefiinan osasto oli silloin osasto 5. Osastojen toiminta muistutti silloin enemmän palveluasumista. Asukkaat olivat fyysisesti paremmassa kunnossa, muisti oli hyvä ja he olivat aika omatoimisia. He liikkuivat vapaasti myös talon ulkopuolella, kaupungilla. Ulko-ovetkin olivat silloin auki.
Osasto 3:ssa oli tuolloin niin sanottuja asumispalveluasuntoja, joiden sisustukseen kuului pieni hella. Näin ollen asukkailla oli mahdollisuus tehdä ruokaa myös itse. Vähitellen helloista luovuttiin, sillä joskus ne jäivät päälle ja palohälyttimet alkoivat soida. Lopulta kaikki siirtyivät aterioimaan yhdessä ruokasalissa.
Moni asia on vuosien varrella muuttunut hoitajien työssä: jotkin tehtävät ovat aiheuttaneet lisäkuormitusta, mutta toisaalta työhön saatu apuvälineitä.
– Monet hoitajien tarvitsemat välineet olivat silloin erilaisia: meillä ei esimerkiksi ollut kertakäyttöesiliinoja vaan käytimme usein raskaita kumiessuja.
Käsiin sujahtivat "Mikki Hiiri -hanskat”, jotka usein olivat liian isot eivätkä näin suojanneet käsiä riittävästi esimerkiksi asukkaan kylvettämisen aikana. Myös asukkaan siirtämistä helpottavat välineet puuttuivat lähes täysin, joten työ oli fyysisesti nykyistä raskaampaa.
– Työhaastattelussa minulta kysyttiinkin selkäni kunnosta – selän oli oltava vahva.
Tällä hetkellä hoivakodissa on muun muassa seisomanosturi seisomaan kykeneville asukkaille. Sängystä nostetaan pussinosturilla pussiliinan avulla.
– Näin voimme siirtää asukkaan vaikkapa pyörätuoliin tai ergonomiseen tuoliin. Siinä asukas voi jaksaa istua vähän pitemmän aikaa kuin pyörätuolissa, koska asentoa voi säätää.
Nostoliinat ja -lakanat ovat tulleet aiemmin käytettyjen erilaisten poikkilakanoiden tilalle. Myös vaipat ovat kehittyneet.
– Nyt ne ovat hyvin imukykyisiä. Aiemmin asukkailla oli paljon virtsatietulehduksia ja he käyttivät enemmän antibiootteja. Tulehdusten väheneminen johtuu mielestäni vaippojen laadusta.
Tietoturva kehittyy
Tietoturvaan kiinnitetään nyt aiempaa enemmän huomiota.
– Aiemmin tarvittavat paperit olivat A4-kokoisen taitetun pahvin välissä. Sinne väliin laitettiin asukkaan tiedot; kaikenlaisia häneen liittyviä asioita päivätoiminnasta, miten päivä ja yö menivät, hänen ruokavalionsa – minkä lisäksi lääkärit kirjoittivat sinne omat määräyksensä.
Pikkuhiljaa pahvit muuttuivat kansioiksi ja myöhemmin tietokoneiksi.
– Monet silloiset hoitajat tunsivat asiakkaat lapsuudesta saakka. Yhteisö oli pieni.
Oksana Smirnova kertoo, ettei ole koskaan kokenut taustansa vuoksi vähättelyä tai haukkumista. Erilaisten ihmisten kanssa rinnakkaiselo on ollut hänelle jo lapsuudesta saakka luonnollista – ja näin on jatkunut Hoivakoti Helenassa.
– Kaikki ovat ottaneet minut täällä todella hyvin vastaan.
Monessa kohdin venäjän kielen taito ja kulttuurin tuntemus on helpottanut työtä.
– Kun tulin tänne, en osannut sinutella asukkaita. Neuvostoliiton aikana vanhuksia teititeltiin aina. Olen opetellut sinutteluun hiljalleen. Jos asukas itse pyytää sinuttelemaan, teen niin, muuten teitittelen. Venäläistaustaista ihmistä kutsun aina tavan mukaan sekä hänen omalla etunimellään että isän etunimellä – olen tottunut siihen, ja niin ovat monet vanhuksetkin. Jotkut Suomessa kymmeniä vuosia asuneet sanovat, ettei tarvitse, mutta aluksi pidän tavasta kiinni.
Hoivakodin arjessa myös kuolema on läsnä. Koska asukkaat ovat iäkkäitä, he toivat aiemmin jo tullessaan itsensä tai läheisen kirjoittaman tahdonilmauksen. Siinä asukas kertoi toiveensa esimerkiksi sairaalahoidosta, siunauksesta, arkkuun laitosta tai polttohautauksesta. Nykyään samat tiedot voi kirjoittaa OmaKanta-verkkopalveluun.
Ennen vanhaan vainaja siirrettiin osastolta hoivakodin kirkkoon, missä hän lepäsi avonaisessa arkussa.
– Pappi toimitti panihidan, ja kaikki läheiset tulivat vielä kerran tervehtimään vainajaa ennen kuin hautaustoimisto siirsi hänet muualle odottamaan hautaan siunausta.
Panihidoja toimitettiin vainajalle määrätyin väliajoin, mikä perustui vainajan omaan tahtoon. Viime aikoina tapa on alkanut hiipua, ja panihidoja toimitetaan harvemmin kuin ennen.
Muistisairautta on joskus vaikea ymmärtää
Aiemmin hoitajat jakoivat lääkkeet asukkaille, jolloin luonnollisesti käytössä olivat lääkelistat, mutta ilman niitäkin Smirnova kertoo muistaneensa ulkoa jokaisen, noin 80 asukkaan lääkkeet. Nykyään lääkkeet tulevat apteekista valmiissa lääkepusseissa.
Vuodesta 2008 Smirnova on ollut sairaanhoitajan työn lisäksi lähiesimies. Työnkuva on koko ajan muuttunut, ja tehtävät ovat lisääntyneet vuosien myötä. Oman osansa työhön antavat omaiset, ja myös heidät on huomioitava.
– Monille omaisille muistisairaus on vaikea asia ymmärtää ja hyväksyä. On vaikea suostua siihen, että läheinen ei enää muista eikä tunnista omaisiaan; hän ikään kuin häviää pois. Yritämme kertoa muistisairaudesta ja sen etenemisestä, mutta kaikki eivät osaa tai halua ottaa tietoa vastaan. Joskus tuntuu vaikealta, että kaikki eivät enää käy vierailulla asukkaan luona. Muistisairaat tuntevat meidät paremmin kuin omaisensa, koska olemme heidän kanssaan joka päivä.
Yhteisiä huvituksia
Aikojen saatossa myös huvitusten järjestäminen on muuttunut. Aiemmin tehtiin retkiä esimerkiksi Helsingin kasvitieteelliseen puutarhaan, Silakkamarkkinoille tai kesäisin pääkaupunkia ympäröivään saaristoon. Nyt retket ovat vähentyneet. Suurin osa asukkaista on muistisairaita, joten ympäristön ennakoitavuus on tärkeää: uudet paikat ja ihmiset voivat tuntua jopa pelottavilta.
– Kaipaan kaikkea tuota. Me työntekijät järjestimme jouluisin puurojuhlia, ja esimerkiksi vuosituhannen vaihtuessa meillä oli isot Millenium-juhlat, milloin mitäkin. Joskus meillä oli Seitsemän Veljestä -esitys tai esitimme Etelä- Amerikasta saapuneita merimiehiä. Välillä osa hoitajista pukeutui 1950-luvun Metro-tytöt -ryhmäksi ja lauloi tuon ajan musiikkia.
Tänä päivänä esiintyjät ja vierailijat tulevat hoivakotiin enimmäkseen ulkopuolelta. Toisinaan asukkaita ilahduttavat myös eläimet; ponit, laamat ja koirat.
Nyt talossa on neljä ryhmäkotia, ja hoitajat pysyvät samalla osastolla, jotta asukkaat oppivat tuntemaan heidät. Se luo turvallisuutta, mutta jakaa toisaalta työntekijöitä erilleen.
– Itse kaipaan yhteisöllisyyttä.
Smirnova jää eläkkeelle syyskuussa 2025.
– Jään kaipaamaan työyhteisöä, kaikkia läheisiä ihmisiä ja päivien vakaata rytmiä.
Elämä on kuitenkin opettanut, että kannattaa antautua sen kuljettamaksi. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavan kulman takana odottaa.
Pääkuva ylhäällä: Oksana Smirnova vinkkaa, että itse kunkin on suositeltavaa laatia oma hoitotahto ja mieluiten silloin, kun se ei vielä ole akuutti asia.