Niko Laakso on toiminut 11 vuotta Porvoon kirkon vahtimestarina. Hän sai kokea iloisen yllätyksen paikkakunnan Kristuksen kirkastumisen kirkon praasniekassa 6. elokuuta.
– Olin käymässä pihamaalla, kun täydestä kirkkosalista joku huusi minut jumalanpalveluksen lopussa sisään.
Haminan piispa Sergei luovutti silloin Laaksolle Porvoon kirkon yhteisön hänelle hakeman piispallisen siunauskirjan. ”Tuntien teidän Suomen ortodoksista kirkkoa kohtaan osoittamanne rakkauden, Korkeamman siunausta teille”, sanotaan siunauskirjassa.
Teksti kosketti ja Laakso otti sen iloisena ja kiitollisena vastaan.
– Nyt se on kultaisissa kehyksissä olohuoneeni seinällä, hän sanoo.
Vahtimestarin tehtävät ovat sitä työtä, joka huomataan parhaiten, kun se jää tekemättä. Kirkko ja sen ympäristö tulee pitää kunnossa.
– Työ sisältää tilojen siivousta, paikkojen järjestelyä, pihahommia kuten kesällä ruohonleikkuuta ja talvella lumen luontia, kaikenlaisia talonmiehen tehtäviä, Laakso kertoo.
Vahtimestari myös valmistelee jumalanpalvelukset, soittaa kirkon kelloja, pitää huolen, että ehtoolliselle on leivät sulatettu ja vesi keitetty.
– Tiistaiseura valmistelee ruoat ja kuoro vastaa kirkon koristelusta, mutta toki olen myös heidän tukenaan eri tehtävissä.
Välillä Laakso toimii myös ponomarina. Ponomarikurssin hän on käynyt Valamo opistossa Heinävedellä.
– Silloinen opiston rehtori Kimmo Kallinen ohjasi kurssin. Nyt hän on alueemme pappi.
"Mammat" pitävät ruodussa
Porvoon kirkon yhteisöä Niko Laakso arvostaa.
– Olemme kaikki kuin samaa perhettä. Osasta ryhmää on tullut läheisiä ystäviä ja ”mammat” ovat äitihahmoja, jotka meitä nuorempia hoivaavat. He kantavat minusta huolta niin, etten ole hunnigolla vaan pysyn Herran nuhteessa, Laakso velmuilee.
Välillä Laakson mielestä oma mieli turhan nopeasti kuumenee, mutta hyvin on yhdessä selvitty.
Niko Laakso on kastettu ortodoksiksi. Kirkko on näin tuttu lapsuudesta saakka, ja sen elämään on saanut kasvaa hiljalleen. Yksi omista opettajista on ollut rakas eno, isä Johannes Parviainen, vuosia Valamossa kilvoitellut pappismunkki ja myöhemmin seurakunnissa papin tehtävää hoitanut kummisetä.
Ortodoksisuus on näin ollut aina luonnollinen osa elämää. Välillä sen lahjat ovat olleet lähempänä, joskus kauempana. Ortodoksista kirjallisuutta Laakso sanoo silloin tällöin tutkivansa. Hän vain soisi itsensä asettua sen äärelle joskus enemmänkin. Ritva Westermarkin ikonit avaavat oven kodin rukoukselle.
– Rukous kuuluu elämääni, mutta kyllä sen arvon voisi useamminkin muistaa, Laakso pohtii.
Kirkko elää arjessa, maailman tapahtumien keskellä. Kuten monia muita, maailmanpolitiikka pohdituttaa tällä hetkellä Laaksoakin. Entä mikä on tulevaisuudessa kirkon asema tässä yhteiskunnassa? Miten se elää arjen ja juhlan eri vaiheissa? Maailma näyttäytyy seurakuntalaiselle niin monelta laidalta.
– Koen työtehtäväni arvokkaaksi. Me vahtimestarit olemme yleensä niitä, jotka kirkossa ohimennen vierailevat kohtaavat. Usein ihmisten kanssa saa keskustella syvistä asioista ja jakaa tietoutta eteenpäin.
Voisi sanoa, että vahtimestarit ovat kirkossa ensimmäisinä ja viimeisinä. Heidät kohtaa niin satunnainen kulkija kuin myös oman yhteisön jäsen.
Aina ei Niko Laakso ole katsonut elämää ensi kädessä kirkon kautta. Takana on 15 vuoden mallin ura Azzurro-mallitoimiston kirjoilla ja hiusmallina muun muassa Lorealille ja Naps-kampaamoketjulle. Sitä maailmaa on välillä ikävä.
– Muistelen ilolla kuvausten tekemistä, muotinäytöksiä hauskalla porukalla, mukavissa paikoissa. Tykkäsin olla kameran edessä. Työ tuntui itselle sopivalta ja luontevalta. Sitä välillä kaipaan. Ajattelen, että kuvaukseni, kuvani ovat olleet myös yhdenlainen lahja maailmalle. Ne ovat monen muun asian visuaalinen tuki.
Muotimaailmasta on jäänyt kiinnostus ja viehtymys myös kauniisiin vaatteisiin. Nytkin miehen päällä on pinkki pikkutakki. Ehkei ihan tavallinen näky kirkossa.
Kenties mallin ura vielä urkenee kirkon työn rinnalle – vai tuleeko ikä yli nelikymppiselle miehelle vastaan? Sitä Laakso pohtii.
Ideoita ja haaveita
Oma perhe on Niko Laakson unelmissa kuitenkin se ykkösasia.
– Toivoisin vielä löytäväni itselle mukavan vaimon ja saavani perillisiä. Monet ystävät ovat jo perustaneet perheen. Itsekin kaipaan sitä.
Nyt seurana ovat yhteisön lisäksi ystävät ja rakas Wilma-koira. Porvoon Vanhan kaupungin kujat ovat koirakaverin kanssa tulleet tutuiksi. Välillä hihna vetää jokirannan Cellar-ravintolaan, koska sieltä Wilma tietää saavansa makupaloja. Ja ihan ilokseen sen isäntäkin välillä terassille asettuu – omina herkkuinaan sikari ja whisky.
Siellä istuskellessa voi antaa ajatustensa lentää. Ehkä joskus kotikaupunkiin voisi perustaa miesten vaatekaupan tai ravintolan, tai vaikka pienen sikaripuodin. Aina kannattaa haaveilla.
Lähempänä toteutusta on ehkä Laakson suunnittelema kirkon diakoniaruokailu. Porvoon torilla syöty linssikeitto vei tämän ajatuksen äärelle.
– Kirkon keittiöönkin voisi laittaa sellaisen porisemaan. Ruoka kokoaa ihmisiä yhteen, ja samalla voi jutella ja tutustua erilaisiin ihmisiin. Pidän ruoanlaitosta. Voisimme valmistaa keittoja yhdessä, Laakso pohtii.
Monen nuoren hän soisi myös löytävän kirkkoon. Olisi mukavaa, että yhteisössä olisi mukana kaikenikäisiä ihmisiä, lapsista vanhuksiin ja kaikkiin siltä väliltä.
Niko Laakso kertoo Porvoon yhteisön suunnitelmista. Tiistaiseura avaa aina yhteisön ovia, nuorten iltoja on järjestetty, samoin esimerkiksi perhesunnuntai ja katekumeenikurssi auttavat kirkkoon liittymistä pohtivia ymmärtämään ortodoksista traditiota.
Laakso muistuttaa siitä, että Kristuksen kirkastumisen kirkko on lähellä Porvoon Vanhaa kaupunkia. Joen rantaa pitkin sillalle ja siitä vain joen yli kohti hautausmaata, jonka vierellä kirkko sijaitsee.
– Aina kun kirkosta näkyy valoa, on ovi avoinna vierailijoille, lupaa vahtimestari Laakso.