"Kolttasaamelaisten kristillisessä ja hengellisessä perinteessä vainajien kunnioituksella on erityisen tärkeä asema. Tämä näkyy monin eri tavoin. Esimerkiksi Sevettijärven hautausmaalla siinä, kuinka haudoista pidetään huolta ja kuinka pyhään maahan suhtaudutaan. Kolttien hengellinen perinne ja näkemys ruumiin kunnioituksesta toki on yhteneväinen ortodoksisen näkemyksen kanssa. Kirkon opetuksen mukaan ihmisruumista tulee kunnioittaa. Olimme sitten eläviä tai kuolleita, jokainen on potentiaalinen pyhä ja ihmisruumista tulee siten kunnioittaa.
Se, että saamelaisvainajia on aikanaan siirretty omilta mailtaan laboratorioihin tai muualle tutkittaviksi, on luonnollisesti väärin. Ja on oikein, että tämä vääryys nyt lopulta korjataan ja saatetaan loppuun kätkemällä maahan loputkin niiden saamelaisvainajien maalliset jäänteet, jotka ovat olleet erillään maallisesta leposijastaan kaukana Saamenmaalta. Tässä on rikottu myös hautarauhaa, kirkollisia käytänteitä samoin kuin kolttien ja kaikkien saamelaisten tunteita ja oikeuksia. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla siunatuksi haudan lepoon siunattuun maahan. Millään maallisella taholla ei ole oikeutta siirrellä vainajia antropologisten tutkimusten tai muiden syiden tähden. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostavat pyhien reliikit eli pyhäinjäännökset, mutta niitäkin kunnioitetaan asianmukaisella hartaudella. Siitä ei kuitenkaan nyt ole kyse.
Vielä muutama sana siitä, millä hartaudella kristittyinä suhtaudumme vainajiin. Kirkon opetuksen mukaan ihmisruumiilla onkin ehdoton arvo kuoleman jälkeen, ja tässä korostuu kristillinen usko ruumiin ylösnousemukseen. Ihminen muodostaa psykofyysisen kokonaisuuden, sielun ja ruumiin ykseyden. Kuolemassa tämä ykseys katkeaa, mutta vain tilapäisesti. Kristittyinä uskomme ylösnousemukseen, jolloin Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä Jumala jälleen yhdistää viimeisenä päivänä sielumme ja ruumiimme, Hän luo ne uudestaan antaen niille uuden, iankaikkisen elämän Hänen valtakunnassaan. Pääsiäistroparin sanojen mukaan ´ja haudoissa oleville elämän antoi´. Myös tästä syystä kunnioitamme poisnukkuneita – tai kuten niin kauniisti suomen kielellä voidaan sanoa: heitä, jotka ovat siirtyneet tuonilmaisiin.
Omassa kirkossamme vainajien muisteluperinne on hyvin vahva. Me tässä ajassa elävät rukoilemme edesmenneiden lähimmäistemme sielujen puolesta, koska uskomme mukaan he vastaavasti rukoilevat meidän puolestamme. Myös liturgiapalveluksessa tämä näkyy. Kun pappi toimittaa ennen liturgiaa ns. proskomidin valmistaen ehtoollislahjat pyhitettäviksi varsinaisessa liturgian eukaristisessa kanonissa, niin hän samalla muistelee nimeltä niin eläviä kuin myös kuolleita ihmisiä. Seurakuntalaiset voivat tuoda alttariin omia muistelukirjojaan tai esirukouslappuja, joihin he ovat nimenneet lähimmäisiä, keiden puolesta he toivovat ”uhrialttarilla” rukoiltavan, ja Herran pyhään ehtoolliseen osallistuessaan he ovat erityisessä hengellisessä yhteydessä läsnä oleviin, mutta myös poisnukkuneisiin. Myös ortodoksin päivittäisiin rukouksiin sisältyy rukouksia vainajien puolesta, kuten vaikkapa tämä myös ortodoksisessa hautauspalveluksessa laulettava veisu:
´Oi ainoa Luoja, joka viisautesi syvyydellä kaikki ihmisrakkauden mukaan toimitat ja annat kaikille sen, mitä he tarvitsevat. Sinä, oi Herra, saata lepoon palvelijaisi sielut, sillä sinuun he ovat toivonsa panneet, meidän Luojaamme, Tekijäämme ja Jumalaamme.´
Miten kuolleiden puolesta rukoilu auttaa heitä tuonpuoleisessa on mysteeri, kuten on sekin, mitä meille kuoleman jälkeen tosisiallisesti tapahtuu. Mutta rukoukset ovat rakkauden työtä läheistemme puolesta, niin elävien ja kuolleiden. Rukous toimii ikään kuin siltana toistemme luokse yli kuoleman rajan.
Kuten sanoin, ortodoksisessa ihmiskäsityksessä korostuu sielun ja ruumiin ykseys, olemme psykofyysisiä ja biologisia olentoja, ja meidän ruumiimme käy elämämme aikana valtavan määrän erilaisia muutoksia. Osallistuessamme kirkon elämään sen mysteerien kautta pyhittyy ihmisen sielu sekä ruumis. Mysteereillä tarkoitan esimerkiksi kastetta, ehtoollista ja sairaanvoitelua, jota muuten ei tule ymmärtää viimeisenä voiteluna. Kirkko tuntee lukuisia pyhäinkertomuksia, joissa kerrotaan ylitaivaallisesta valosta, joka on saattanut pyhistä loistaa koska he ovat kulkeneet Jumalalle otollista pyhityksen tietä. Ihmisruumis on siten pyhän hengen temppeli, ja sitä tulee myös sellaisena kunnioittaa. Jo tämänkin takia on tärkeää siunata vainaja haudan lepoon. Ja sitä suuremmalla syyllä on erityisen tärkeää laskea uudelleen hautaan ne, ketkä ovat sieltä syystä tai toisesta joskus otetut pois.
Loppuun haluan vielä tuoda esiin tämän ortodoksisen hautauspalveluksen veisun, jossa vedotaan siihen että Jumala muistaisi omansa:
´Saata, oi Vapahtaja, sinun palvelijasi lepoon vanhurskasten joukkoon ja ota heidät asumaan sinun majoihisi, niin kuin siitä on kirjoitettu. Hyvyytesi tähden älä ota lukuun heidän erehdyksiänsä, joihin he ovat vapaasta tahdostaan tai tahtomattaan, tietäen tai tietämättään joutuneet, oi ihmisiä rakastava.´
Anna herra ikuinen rauha nyt uudelleen maahan kätkettäville saamelaisvainajille ja suo heille iankaikkinen muisto!"