Radiossa on vuosien ajan ollut kuunneltavissa ohjelma Näistä levyistä en luovu. Haastateltavan mielimusiikkia siinä kuunnellaan ja samalla asianomaisen aiheeseen liittyviä muistoja. Ohjelma on suosittu.
Mitä, jos hieman muuttaisimme tuon ohjelman nimeä ja itsekukin pohtisimme: mistä hengellisistä kirjoista emme luovu? Asia on ajankohtainen. Kaupunkiasuminen yleistyy, ja sitä myöten yleistyvät myös pienet asunnot. Tilaa on entistä vähemmän, ja toisaalta kirjoja ilmestyy yhä enemmän, myös hengellisiä, mikä sinänsä on hyvä. Mutta joskus tila yksinkertaisesti loppuu.
Mistä hengellisistä kirjoista minä henkilökohtaisesti en luopuisi? Jätän Raamatun, Kirjojen kirjan, tässä sivuun. Sen paikka on luonnollisesti jokaisessa kristityssä kodissa ja myös kunniapaikalla, mutta muut? Valikoin tähän kolme teosta, vuosien mukana rinnalla kulkenutta, yksi paksumpi ja kaksi muuta, ohuempia kirjasia.
Valamon vanhuksen kirjeitä
Valamon vanhuksen kirjeitä ilmestyi suomen kielellä vuonna 1976. Uuden Valamon kirkkoa rakennettiin parhaillaan, oli menossa eräänlainen ”Valamo-buumi”. Kirkko kohosi luostarin ystävien avulla ja innoituksella, samanaikaisesti vanha veljestö oli jo miltei kokonaisuudessaan ajan rajan tuolla puolen.
Nyt meille kuitenkin annettiin mahdollisuus kuulla Valamon isien ääntä ja opetusta, luostarin rippi-isän, skeemaigumeni Johanneksen suulla. Painosta tuli hänen rippilapsilleen kirjoittamien kirjeiden kokoelma, joka siitä lähtien on ollut niin näiden rivien kirjoittajan, samoin kuin lukuisten muiden, innoittajana ja ohjaajana uskonelämän tiellä. Isä Johanneksen opetus perustuu Raamattuun ja kilvoittelija-isien opetuksiin. Se on yksinkertaista ja korutonta ja mikä tärkeää: siinä heijastuu kaitsijan hellä huolenpito kaittavaa kohtaan.
Isä Johanneksen, nyt pyhien kirkkauteen kohotetun pyhittäjä Johanneksen, opetuksista ehkä keskeisin liittyy elämäntien ristin kantamiseen. Hän ottaa opetukseksi tapauksen omasta elämästään. Vuonna 1921 isä Johannes lähetettiin Valamosta kaukaiseen pohjoiseen Petsamoon luostarin johtajaksi. Kilvoittelijatoverit Valamossa neuvoivat häntä kieltäytymään, koska ”saat siitä ristin”. Petsamoon matkaajan näkemys oli toinen, ja sopii myös meille muistettavaksi: ”Emme me tiedä, milloin ja missä muodossa Herra antaa ristin.”(kirje 79) Eli ristiä ei voi paeta, se täytyy ottaa vastaan ja samalla uskoa, että sen meille laskenut antaa myös voimia taakan kantamiseen.
Vaeltajan kertomukset
Uskonnollisen kirjan ei tarvitse olla ikävä eikä kuiva, kuten usein ajatellaan. Hyvänä esimerkkinä siitä on vaikkapa kirjanen Vaeltajan kertomukset, jota mielellään suositellaan Valamon vanhuksen kirjeiden ohessa ortodoksisuudesta kiinnostuneille luettavaksi.
Vaeltajan mukana lukija lähtee hänen kerallaan seikkailuun Vanhan Venäjän kyliin ja metsiin, rahvaan ja herrasväen, jopa rosvojen, pariin. Keskeinen teema kirjassa on Jeesuksen rukous, jonka vaeltaja haluaa oppia ja jonka oppimiseen myös lukija saa ohjeita. Vaeltaja oppii lyhyen rukouksen – Herra, Jeesus Kristus, jumalan Poika, armahda minua syntistä – ja toistaa sitä vieläpä tuhansia kertoja päivässä. Kulkija saa siitä iloa ja lohdutusta, voimaa kovin niukkaan ja vaatimattomaan elämäänsä.
Lukija tempautuu helposti vaeltajan mukaan, ehkäpä innostuu hänen laillaan Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen, odottaa sen mukana tulevia, kirjassa esitettyjä ihmeellisiä kokemuksia ja sitten pettyy.
Pyhittäjä Johannes Valamolainen, itse rukouksen harrastaja ja sen tuntija, muistuttaa, että Vaeltaja on erityistapaus eikä hänen esimerkkinsä ole noin vain siirrettävissä meidän tavallisten tallaajien elämänkulkuun. Hengellisessä elämässä ei ole sijaa ”hyppäyksille”, vaan sydän on ensin puhdistettava synnistä ja liasta, ennen kuin Jumalan armo sinne asettuu. Tämä edellyttää työtä ja vaivaa, kaikenlaista epämukavuutta, ja ennen kaikkea nöyrää mieltä.
Mutta kiintoisa tuo yhteinen matka vaeltajan mukana on. Elämän koko kirjo tulee siinä elävästi mukana, jopa niin, että kirjaa myöhemmässä vaiheessa sensuroitiin. Vaeltajan jouduttua eroottisten tuntemusten valtaan lakkaamaton rukous hänen sydämessään keskeytyi. Tämän kiusauksen kertominen oli tuolloin, yli sata vuotta sitten, liian uskaliasta, mutta nyt elämme vapaamielistä aikaa. Uusissa suomenkielisissä versioissa myös tämä totuus on tuotu esille – ja aivan syystä.
Hengen korkeuksissa
Jos kirjahyllyssä on vaikka kuinka tiukkaa, aina sinne mahtuu vielä kirjanen, melkeinpä vihkonen nimeltään Hengen korkeuksissa. Ulkoisesti vaatimaton opus ilmestyi vuonna 1984 ja on Valamon kirjakerhon varhaisia tuotteita. Siinäkin kuljetaan rukouksen maailmassa, sen harjoittajia etsien ja heistä oppia saaden. Kirjailija-journalisti Sergei Bolshakoff kokosi teoksen omista lapsuusmuistoistaan vallankumousta edeltävältä Venäjältä ja myöhemmiltä matkoiltaan niin Athos-vuorelta kuin 1930-luvun Eestin Jurjevista. Suomessa hän vieraili Uudessa-Valamossa ja Keiteleen Hiekassa sekä Nerkoojärvellä Kuopiosta pohjoiseen.
Rouva Nina Miettinen (os. Kasanko) oli yksi kaukaisen vieraan keskustelukumppaneista. Hänen miehensä oli Kesko-yhtymän johtajia ja perheen kesäpaikka Nerkoojärven äärellä ”synkän metsän kätkössä, hiljaisen järven rannalla”. Siellä Nina Nikolajevna käy vieraansa kanssa keskustelua myöhäisenä kesäiltana. Keskustelun aiheena on elämän vaikeuksien kantaminen.
Valamon isä Johannes on opastanut Ninaa tämän vaikeina aikoina. Opastettava on valitellut elämän kovuutta ja hänelle annetun ristin vaikeutta. Vanhus on toistanut vanhan kertomuksen ristin suuruudesta valittaneesta. Tälle annettiin mahdollisuus vaihtaa risti pienempään ja hän valitsikin, otti kaikkein pienimmän tarjotuista ja sai tietää, että se olikin hänen oma ristinsä. ”Minun täytyy sanoa, että vanhus oli oikeassa”, Nina Nikolajevna vastasi. Hän muisteli myös oman tätinsä opetusta, kuinka ”Elämässä ei pääse murheita pakoon, täytyy vain omata kärsivällisyyttä, rukoilla ja odottaa. Herra osoittaa aikanaan oikean tien.”
Sergei Bolshakoffin kirja koostuu kahdestatoista kertomuksesta, haastattelusta rukouksen harrastajien kanssa. Vaikuttavan lisän teksteihin tuovat hienot luonnon kuvaukset kuin Jumalan kunnian ihmeellisenä ilmestyksenä. Nerkoojärven maisemaa kuvataan kesäpäivän valon vaihtelussa: ”Aamulla järvi oli auringonnousun hämyssä tummansininen, aamuruskossa ruusunpunainen, sen jälkeen keltainen, sitten punainen, sinipunainen ja lopuksi musta.”
Aavan Nilakkajärven äärellä Keiteleellä Sergei Bolshakoff taas oli todistamassa, kuinka "valkeat pilviharsot lipuivat sinisellä taivaalla. Aurinko oli laskemassa. Suorien mäntyjen pitkät rungot loistivat kultaisten kynttilöiden tavoin auringonlaskun säteissä. Vihreiden metsien keskellä lepäävä järvi oli kokonaan laskevan auringon kultaama ja toi mieleen sädehtivän peilipinnan. Kaikkialla vallitsi kaukaisen pohjolan hiljaisuus.”
Laita hyvä kirja kiertämään
Mitä sitten tehdä hengellisille teoksille, joille ei kodissa yksinkertaisesti enää tilaa löydy? On useita vaihtoehtoja. Tärkeintä on, ettei niitä tuhota. Parasta olisi lahjoittaa kirjat sellaiselle, joka on niistä kiinnostunut tai luovuttaa ne oman seurakunnan kirjastoon.
Yksi mahdollisuus on viedä teokset luostareiden kirpputoreille. Esimerkiksi Lintulan myymälässä on sinne lahjoitettu oiva valikoima ortodoksista kirjallisuutta. Vielä on mahdollista viedä kirjat kirja-antikvariaattiin, koska siellä niistä ollaan kiinnostuneita ja siellä niistä myös maksetaan.
Hyviä lukuhetkiä hengellisen kirjallisuuden parissa!