Vaan entäpä liturgia ennen liturgiaa? Jo nuorena ateistina pidin siitä, että saatoin istua tai käydä kirkossa ihmettelemässä – jos vain ovet olivat auki. Nykyään hakeudun toki useimmiten itse liturgiaan, mutta kirkkoturistiksi on hyvä joskus palata tai ainakin poiketa kirkkoon puolihuolimattomasti.
Heti alkuun on tehtävä yksi erottelu: on eri asia sattua osumaan kirkkoon kuin vain mennä hyvissä ajoin tai etuajassa ennen palveluksen alkua. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluu juuri se mitä turistina harrastamme: ”kas, tuossahan on kirkko, poiketaanpa sisälle”. Toinen kategoria on tarkoitushakuisempaa toimintaa: siinä menemme paikalle odottamaan palveluksen alkua.
Tietääkseni isä Alexander Schmemann on niitä harvoja ortodoksiteologeja, jotka ovat ottaneet huomioon itse kirkkoon saapumisen liturgisen ulottuvuuden. Hän liittää kirkkoon tulon itse kirkon olemukseen samaistamalla bussimatkan kirkkoon siihen jatkuvaan saattoon, jolla kristityt kulkevat maailman läpi kohti Jumalan valtakuntaa. Mutta Schmemannkaan ei puutu ensimmäiseen kategoriaan, jossa kirkkoon mennään mielijohteesta, uteliaisuudesta tai vaikkapa vain lepuuttamaan koipia kuuman kaupunkiharhailun jälkeen.
Leikitään aluksi turistia. Kirkkoon poikkeaminen on (ainakin keskivertolänsimaalaiselle, olipa hän kuinka sekulaari muutoin tahansa) teko, jossa muutama asia tulee välittömästi tunnustetuksi. Ensinnäkin, että kirkko on sakraali tila kaikesta huolimatta, siis sakraalin perusmerkityksessä, joka on erotetuksi tulemista, sivuun panemista, erillään muusta seisomista. Kirkko on tunnistettavissa toiseksi kuin kahvila, tori tai museo (vaikka kaikkien näiden elementit toki ovat hiipineet mukaan ”kirkkouteen”).
Kun maailmat kohtaavat
Niinpä kun kulkija astuu kynnyksen yli, tekipä hän ristinmerkin tai ei, astuu hän sisään konkreettiseen sakraaliin tilaan. Kynnys on hyvin kehollinen rakennuksen asento: siinä maailmat kohtaavat konkreettisesti ja symbolisesti. Rakennus kohoaa tulijan ylitse, nielaisee tai sulkee syleilyynsä. Tämä havainto ei vaadi tuekseen kokemusta ”pyhästä”, onpahan vain arkinen kokemus tilasta toiseen siirtymisestä. Kirkkorakennuksen konkreettinen muoto, joka klassisesti on hierarkkinen ja johdattava eteisineen, kirkkosaleineen ja alttareineen, tekee kirkkoon poikkeamisesta matkan matkan sisällä.
Toiseksi kynnyksen ylittäminen on turistillekin kokemus katolisuudesta (ottamatta kantaa mihin tunnustuskuntaan kyseinen kirkko kuuluu), siis uskosta, joka on rakentanut temppelin kävijästään huolimatta. Astuminen ylisukupolviseen rakennukseen on symbolinen teko tekijästään riippumatta. Luulen, että osa huojennuksesta (tai epämääräisestä ahdistuksesta), joka kirkkoon poikkeava kokee, on peräisin siirtymästä elämän kirjaimellisuudesta kohti sen toisia tasoja. Kristinuskon konkreettisuus on juuri sitä, että sen symbolit ovat todellisesti ja arkisesti koettavissa.
Jokainen temppeli on samalla vakuutuksen että odotuksen paikka: historia on täynnä ”vahingossa” pyhyyteen törmänneitä. Pyhällä ei ole määritelmää samalla tasolla kuin vaikkapa puulla tai kirkkorakennuksella. Se on kokemus totuudesta, joka jättää kysymyksen totuudesta kysymättä – tai ainakin sysää sen toisarvoiseksi. Pilatuksen kysymys totuudesta on hesykasmin vastakohta: Pilatukselle kirkkoa (totuutta) ei voi olla olemassa ilman jatkuvaa puhetta, jatkuvaa palvelusta, sen täytyy olla koko ajan käynnissä, se ei salli taukoja, hengähdyksiä, väljyyttä. Pilatuksen kirkko on koko ajan kirjaimellisesti läsnä ja hänen uskonsa on uuvuttavaa, jatkuvaa peräänkuulutusta, penäämistä.
Silti pyhän ei tarvitse olla mystistä, sanomatonta, näkymätöntä, aineetonta. Pyhän tavoittamattomuus ja hallitsemattomuus on sen nimenomaista kosketusta, läheisyyttä. Kirkkorakennus, sen konkreettisissa holveissa ja jyhkeissä laatoissaan tai siroissa kaiverruksissaan, on vakuutus siitä, että pyhän tavoittelun ei tarvitse ole äärimmäisyysajattelua, huippukokemuksia tai jotakin toismaailmallista, vaan pikemminkin täysin rationaalista, johdonmukaista ja ennen muuta loputtoman ilmeistä.
Kirkon kynnyksen yli astuminen tuo kasvoille ilmavirran sekä kynttilöiden tai tuohusten tuoksun, tilan taju iskeytyy huminana läpi kehon. Silmät tottuvat hitaasti hämäryyteen, sillä näkökykykin on muun ihmisen tapaan jatkuvasti matkalla, terävöityen, pyhittyen, lukittuen ja unohtaen. Hiljaisuus ei ole tyhjää hiljaisuutta, pelkkää äänen puuttumista, vaan virittynyt hyvin tiheään odotuksen tilaan – oikeastaan tuo hiljaisuus on täynnä ääntä, puhetta ja kutsua.
Tuota äänetöntä ääntä on helpointa kutsua rauhaksi. Se ei ole yksin levollisuutta, vaan pyhää rauhaa, joka voi tehdä kuuroksikin tai olla ylitse vyöryvää. Hiljaisuudessa on persoonan piirteet: se ei vain "ole", vaan on Toinen, jotain muuta kuin minä tai pelkkä hiljainen rakennus. Moderni ihminen pääsee nykyään harvoin kokemaan universaaleja asioita; palvelus ennen jumalanpalvelusta on yksi tällaisista.
Onko kokemus tulevan pelastuksen odotuksesta kovinkaan erilainen kuin ennen jumalanpalvelusta saapuneen odotus? Odotamme muita saapuviksi, odotamme Jumalaa ylistettäväksi, ja jossain olemisen komerossa myös minuutta tempaistavaksi tähän virtaan. Minän kirjaimellisuus, sen vakavuus, tuntuu äkkiä naurettavalta ja pikkusieluiselta. Vaikka vahingossakin, tyhjässä odotuksen kirkossa lapsenkaltaisuus vaikuttaa yhtäkkiä mahdolliselta, uudenlainen viattomuus saavutettavalta, ilo maistettavalta ja tuntuvalta. Ennen muuta totuus tuntuu persoonalta – ja ehkä juuri siksi, ettei kukaan ole läsnä.
Ja onko läsnäolo lopulta yliarvostettua? Nykyään paineet ovat niin hengellisessä elämässä kuin vaikkapa vanhemmuudessa jatkuvassa läsnäolossa. Tietoisuuden polttopiste kuitenkin myös korventaa, kuluttaa ja täydellinen läsnäolo on lopulta tavoittamaton kangastus. Tubettajien suosimat 24h-haasteet alkavat olla enemmän kuin sääntö tai poikkeus: elämä on päivittäistä 24h-haastetta.
Lentäjän ja kirurgin on takuulla hyvä olla läsnä työssään, mutta kirkkoon eksyneen kannalta voi olla joskus parempi “antaa kristinuskon tulla luo” kuin “aktiivisesti pyrkiä alati kohti”. Luopumus, itsensä muovattavaksi altistaminen, suostumus puhuttelevaan hiljaisuuteen ovat kaikki hyvinkin perinteistä asketismia, liturgiaa ennen liturgiaa.