Terveisiä Lällystä kesän ensimmäiseltä lasten leiriltä!
Täällä 6-14-vuotiaat lapset kokoontuvat neljän päivän ajaksi yhteen. Heitä ohjaamassa ja heistä huolehtimassa ovat seurakuntamme kristinoppileirin ja leiriohjaajakoulutuksen suorittaneet yli 15-vuotiaat nuoret, leirihuoltajat eli lehut, talkoolaiset, keittiöapulaiset, keittäjä, vahtimestari, pappi, kanttori ja leirinjohtaja.
Päivät rakentuvat jumalanpalveluksista, ruokailuista, ryhmistä, leikeistä, uimisesta ja saunomisesta sekä vapaa-ajasta. Harjoittelemme toisiimme tutustumista, ryhmäytymistä ja yhdessäoloa. Leirillä on erinomaiset olosuhteet solmia uusia ystävyyssuhteita, ylittää itsensä, kokeilla omia siipiään, riisua vanhoja roolejaan ja tietysti oppia ja elää ortodoksista perinnettä. Jokainen leirillä oleva ainutlaatuisella persoonallaan ja Jumalan kuvana, rakentaa yhdessä leiriperhettä ja Kirkkoa.
Tunnelma alkujännityksen jälkeen on vapautunut, iloinen ja riehakas, aito. Lasten iloon on helppo yhtyä. Kuinka suotuisa kasvualusta. Kuulostaa aivan erinomaiselta lähtökohdalta eukaristiselle yhteisölle – Kristuksen ruumiille, jonka jäseniä me olemme.
Jumala rakastaa meitä, mutta rakastaako lähimmäinen?
Olen löytänyt hengellisen kotini, mutta löydänkö paikkani kirkosta? Jumalan löydettyämme me tarvitsemme muutakin: tarvitsemme toisiamme! Kukin kirkon jäsen kantaa tätä samaa epävarmuutta ja pelkoa: kelpaanko? Yritänkö piilottaa haavani ja itseni, vai uskallanko altistaa itseni rakkaudelle? Tähän tarvitsemme avuksi joukkoon kuulumista ja nähdyksi tulemista. Katseen kääntäminen lähimmäiseen vapauttaa meitä kohtaamaan omat haavamme ja avaa meidät käsittämään, että ihmisyyden kipu on meissä kaikissa.
Meistä jokainen voi kysyä itseltään, tuoko kirkollinen elämäntapamme meitä lähemmäksi toisiamme vai etäännyttääkö se meitä toisista ihmisistä? Mihin asetumme tai asetamme itsemme suhteessa lähimmäistämme? Yläpuolelle vai samalle viivalle? Rukoilemme meille ”uskon yhteyttä” ja sitä, että ”uskon yhteyden saavuttaisimme”.
Pyydämme siis, että usko yhdistäisi meitä ja että ymmärtäisimme olevamme Jumalan edessä kaikki yhtä rakkaita ja arvokkaita. Ei ole sattumaa sekään, että juuri ennen kuin liturgiassa lausumme yhteen ääneen uskontunnustuksen, diakoni lausuu ”Rakastakaamme toinen toistamme, että yksimielisesti tunnustaisimme.” Pyrkimyksenämme ei ole olla toistaan parempi tai ylivertainen kristitty, vaan rakastava ja hyvä lähimmäinen. Kirkko on yhteinen kotimme, jossa harjoittelemme elämään hyvästi toistemme kanssa Kristus keskellämme – erityisesti tekojemme muodossa.
Kristillinen kilvoitus maailmassa ei ole yksilösuoritus. Jumala ei tahdo meidän ihmisten kilpailevan toisiamme vastaan tai tavoittelevan ylhäistä paikkaa paremmuus- tai arvojärjestyksissä. Hän tahtoo välillemme sopua, harmoniaa ja rakkautta. Emme kilvoittele toisiamme vastaan, vaan kamppailemme yhdessä päämääränämme Jumalan valtakunta, joka on keskinäisen rakkautemme muodossa läsnä jo tässä maailmassa.
Pyrkimyksenämme ei ole olla toistaan parempi tai ylivertainen kristitty, vaan rakastava ja hyvä lähimmäinen.
Ortodoksinen perinne kutsuu meitä pidemmälle matkalle, johon toivottavasti riittää ihmisikä. Monen kirkkoon liittyneen kuvaus ”Kuin kotiin olisi tullut” hahmottaakin syvällisesti kokemusta tiensä löytämisestä kirkkoon ja sitä, ettei ole kiire. Ortodoksinen elämäntapa on arkipäiväistä kilvoittelua ja vielä yksinkertaisemmin sanottuna: se on elämää. Sellaista, jota ei tarvitse teeskennellä tai suorittaa. Sellaista, jollaista jaksaisimme kilvoitella ajallisen elämämme ajan omana itsenämme. Kuten koti, on myös kirkko paikka, jossa saamme olla sellaisia kuin oikeasti olemme.
Me kaipaamme Jumalaa. Haluamme Jumalaa paljon, haluamme enemmän. Mutta mikä on paljon Jumalaa? Jumala on ”sanomaton, tutkimaton, näkymätön, käsittämätön, aina oleva, muuttumaton”. Myös määreet sanoin selittämätön, ääretön ja mittaamaton voivat kuvata Jumalaa. Jumala on kaikki.
Voisiko yhteys toiseen ihmiseen opettaa minua? Tai voisiko yhteys vain yksinkertaisesti olla arvokas tai kaunis? Tai pelottava? Uskoisin, että se on tätä kaikkea. Eläminen vuorovaikutuksessa ja yhteydessä lähimmäisen kanssa riittää kokonaisen ihmiselämän ajaksi antamaan ihmisyyden kasvuharjoitusta. Etsimme jotain ihmeellistä ja elämäämme mullistavaa, mutta unohdamme että kasvu – ei kehitys – vaan todella kasvu tapahtuu suhteessa muihin, lähimmäiseen ja Jumalaan.
Paras ryhmäyttäjä
Ystävyyssuhteiden solmiminen on elämän tärkeimpiä taitoja. Lapsilta se käy yleensä helpommin – tuskin vähiten leikin, hauskanpidon tai yhteisten kiinnostuksen kohteiden löytymisen vuoksi. Toki myös puhdassydämisyyden, uteliaisuuden ja ennakkoluulottomuuden vuoksi.
Mutta me kaikki, etenkin aikuiset, tarvitsemme uutta ihmistä lähestyessämme usein hieman ”kättä pidempää”. Kullakin meistä on meille toimivat katalysaattorit: leikki, pitsa, tee, kahvi, suakkunat, kirjallisuus, urheilu, lapset, lapsenlapset, you name it. Kaikki nämä voivat viedä meitä lähemmäksi toisiamme ja lähemmäksi Jumalaa.
Harvassa ovat ne vapaat sielut, jotka tilanteen jännittyneisyydestä riippumatta uskaltavat suuressakin joukossa rikkoa hiljaisuuden ja tokaista pohjoiskarjalan murteella kaikille yhteisesti ”noo, mitääs kaekille kuulluu?”. Mutta tällaisenkin on nähty toimivan – vieläpä aivan riemastuttavan hyvin!
Kristuksen taivaaseen astuminen muistuttaa meitä siitä, että Kristus antoi Pyhän Hengen lupauksessa ilon opetuslapsilleen eikä Hän suinkaan eronnut meistä taivaaseen mennessään. Paras ryhmäyttäjä todella on Pyhä henki. Mutta miten se pääsisi vaikuttamaan meissä? Ilon kautta. Kristus jätti meille ilon. Missä ilo on? Ilo on lapsissa ja nuorissa. Vahvistetaan sitä ja otetaan siitä itsekin mallia.
Yhteinen kieli
Huomaan pohdiskelevani ja puhuvani aina vain samoista asioista – kohtaamisesta ja rakkaudesta. Uskon niiden oikeasti olevan olennaisia kirkon rakentamisessa. Evankeliumi kertoo Jumalan rakkaudesta lapsiaan ja luomakuntaansa kohtaan. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.”
Tämä on meille selvästi ilmoitettu. Meidän ei tarvitse yrittää olla toisiamme, saati Jumalaa, ovelampia ja yrittää kehittää parempia, tehokkaampia tai muka ylevämpiä keinoja ihmisenä olemiseen, kristilliseen kilvoitukseen, joka tähtäisi jumaloitumiseen. Jumala itse on näyttänyt meille selvän esimerkin: Rakasta lähimmäistäsi.
Lähimmäisen rakastaminen ei ole koskaan pois Jumalan rakastamisesta. Jumala ei ole pyytänyt meitä jättämään rakastamatta lähimmäistämme. Miksi säästelemme tätä meille annettua lahjaa? Emme saa halveksia Jumalan luomistyötä, jonka hedelmänä meidät ihmiset on korotettu maasta taivaisiin, luotu Jumalan kuviksi, juuri rakastamiseen luoduiksi. Harva meistä puhuu Jumalaa kielellisesti, eikä tarvitsekaan. Mutta jokainen meistä osaa rakastaa, sillä rakkaus on Jumalan meille antama yhteinen kieli.
Lopuksi pitsasta
Oletko nähnyt televisiomainoksen, jossa lempeä, lämmin ja sydämet sulattavan muikea Taneli Mäkelä mainostaa S-ryhmän tuotteita ”Tämä ei ole ei ole fetapinaattipiirakka. Tämä on Santerin syntymäpäiväyllätys.” Haluan lainata tätä mainosta ja sanoa Sinulle, rakas Kirkkomme nuori (sekä entinen tai tuleva nuori): Tämä ei ole pitsaa. Tämä on halu tutustua sinuun, halu oppia tuntemaan toisemme, halu päästä yhdessä lähemmäksi Jumalaa.
Toiseen tutustuminen voi saada rennomman alun, saada muut tuntemaan itsensä vapautuneemmaksi. Apuna voi olla vaikkapa pitsa. Ei arvoteta eikä väistellä rakkauden ilmenemismuotoja, jotka joskus voivat näyttäytyä itsellemme vierainakin lähestysmispyrkimyksinä, ettemme tulisi ylenkatsoneeksi lähimmäistämme, hänen tapaansa rakastaa – emmekä Jumalan meille antamia käskyjä. Pizza on rakkaudenteko.
Lälly "Lälly-päivitys"
Lälly täyttyy äänestä, naurusta, yhdessäolosta ja todellisesta elämästä. Annansali on autenttinen seurakuntasali sen varsinaisessa merkityksessä, kun ennen ja jälkeen jumalanpalvelusten kokoonnumme koko leirin voimin ruokailemaan.
Jaakobin talossa ja ulkona alkukesän vihreydessä kudotaan ystävyyden seittejä. Herran äidinäidin, pyhän Annan leirikirkossa, hengellisessä mummolassa, silmät kirkkaasti loistaen lapset kuuntelevat papin iltatarinoita maan päällä olevasta paratiisista, toisistamme, ja laulavat yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä ”(…) Kunnia Sinulle, joka korotit rakkauden kaikkea maallista ja taivaallista korkeammalle; Kunnia olkoon Sinulle, Jumala, iankaikkisesti!”
(Kiitosakatistos 9. iikossi)