Kristinuskoa kiteyttävässä nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa (laadittu vv. 325-382) tunnustetaan Kirkon uskoa ”yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan”. Toisin sanoen kristillisen maailmankuvan mukaan Jumala loi hengellisen todellisuuden eli ”enkelimaailman”, joka jää suurelta osin inhimillisen havainnointikyvyn tuolle puolen. Samoin Hän loi ihmisen ulottuvilla olevan osan todellisuudesta, eli elinympäristön luonnonvoimineen, kasveineen ja eläimineen.
Luomakunta Jumalan aikaansaannoksena
Raamatussa ”luominen” ei ole välttämättömyys, vaan Jumala luo vapaasti, omasta tahdostaan. Sen takia on hyvä muistaa, että alun perin koko luomakunnan olemassaolo perustuu vain Jumalan tahtoon: maailma on luotu tyhjästä (lat. ex nihil) ja näin ollen ”makaa tyhjän päällä”. Ilman Jumalan rakkautta ja huolenpitoa luomakunta olisi tuhon oma: ”Luodut ovat olemassa Hänen armostaan, Hänen tahdostaan ja Hänen sanastaan […] Niin, että ne voivat jopa lakata olemasta, mikäli Luojaa niin tahtoo”. (p. Athanasios Suuri +373)
Luomakunnan olemassaolon syy on Jumalan luova Sana, jolla kaikki syntyy aivan tyhjästä: ”Sinä olet saattanut meidät olemattomuudesta olemiseen”. (p. Johannes Krysostomoksen liturgiasta)
Raamatun Jumala on järjestyksen Jumala. Niin on myös Hänen luomuksensa laita. Luomiskertomuksen mukaan Jumalan luomistyö oli järjestelmällistä ja johdonmukaista (1.Moos.1:1). Toisin sanoen luomisen yhteydessä Jumala asensi luomakuntaan tietyt lainalaisuudet, joiden varassa se edelleen elää, kehittyy, kasvaa ja monipuolistuu.
Ihminen on Jumalan luomistyön huippusaavutus
Luomisen motiivina on Jumalan rakkaus: Hän päättää ryhtyä Luojaksi saadakseen luotua rakkautensa ja huolenpitonsa kohteen eli ihmisen. Raamatun kertomuksen mukaan ihmisen luodaan kaiken päätteeksi, jolloin koko muu maailma oli jo luotu.
Tämä osoittaa, että Jumalan ”silmäteräksi” luotu ihminen on samalla luomistyön huippusaavutus. Ihmisen haltuun ja ihmisen vastuulle Jumala luovuttaa koko luomakunnan: ”Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu”.” (1.Moos.1:30).
Jumala on saanut työnsä päätökseen ja todennut työnsä suunnitelmaansa vastaavaksi eli onnistuneeksi: ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1.Moos.1:31). Tämän jälkeen Luojasta tuli luodun maailman Kaitsija. Siitä lähtien Hänen työnsä luomakunnassa on huolenpitoa ja kaitsemista, sillä luomakunnassa itsessään ei ole voimavaroja ”pysyä kasassa”.
Näin on saanut alkunsa ”sangen hyvä” maailma, jonka kruunaa sen ”herra” eli ihminen.
Herruus luomakunnassa
Jumala on antanut ihmiselle vallan vallita koko luomakuntaa – niin näkyvää, kuin näkymätöntäkin (vrt. apostoli Paavalin käsitys enkeleistä, jotka palveluolentoina ovat alistettuja niin Jumalalle kuin ihmisellekin Hebr.1:14).
Nykytilanteessa tämä etuoikeutettu asema ja tehtävä saattaa tuntua liiankin haastavalta, jopa mahdottomalta: niin vähän ihminen loppujen lopuksi tuntee ”hallitsemaansa” maailmaa: ”Vaivoin me käsitämme nämä maalliset ja työläästi löydämme sen, mikä käden ulottuvilla on; kuka siis voi tutkia taivaalliset.” (Viisauden kirja 9:16)
Tosin Raamatussa on kohta, jossa vihjataan alkuihmisen kaikenkattavaan tietämykseen luomakunnan rakenteesta ja siinä asuvien asemasta ja tehtävistä, mikä on keskeisenä edellytyksenä onnistuneelle ”hallitsemiselle”. Se on kertomus siitä, miten Jumala tuo Adamin eteen eläimet, ja hän antaa niille nimet: ”Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui.” (2.Moos.2:19).
Moni joutuu eläessään tilanteeseen, jolloin ei tunnu löytyvän sanoja kuvaamaan ymmärryksen ylittävää asiaa tai ilmiötä. Sillä hetkellä kohdattu tuntuu käsittämättömältä. Äskeisessä kertomuksessa Adam löytää oikeat sanat ja nimet, mikä osoittaa hänen lähtökohtaisen tietämyksensä ja osaamisensa verrattuna muihin luotuihin ja koko luomakuntaan. Nimeäminen on näet käsittämistä ja siten oman tuntemuksen piiriin sulkemista. Siksi esimerkiksi Vanhan Liiton aikana ihmiseltä oli kielletty Jumalan ilmoittaman nimensä julkinen lausuminen.
”Sangen hyvänä” ja tehokkaasti toimivana luomakunta on pysynyt niin pitkään, kuin kaikki Suunnittelijan ja Luojan sille säätämät asetukset pysyivät alkuperäisinä.
Syntiinlankeemuksen seurauksia
Ihminen on luotu yhteisölliseksi. Yhteys Jumalaan takaa hänelle toimivan yhteyden myös toisiin ihmisiin ja myös muihin luotuihin. Syntiinlankeemuksessa ihminen kadotti itsensä ja koko luomakunnan hyvinvoinnin kannalta keskeisen yhteyden, joka on yhteys Jumalaan. Menetettyään jumalanyhteyden itse, ihminen eväsi alkuperäisen, hänen kauttaan toteutuvan yhteyden Jumalaan myös muilta hänen ”hallitsemiltaan” ja siksi hänestä riippuvaisilta luoduilta.
Raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta etenee vauhdikkaasti: ihminen piiloutuu Jumalan kasvojen edestä, hetken päästä hän jo syyttää elämänkumppaniaan tapahtuneesta ja menettää pian sen jälkeen paratiisin. Omasta syystään hän joutuu ulkomaailman armoille. Hän joutuu kokemaan itsensä ulkopuoliseksi järjestyksensä menettäneessä luomakunnassa. Siellä ulkopuolinen on turhan usein vihollinen.
Keskellä maailman myrskyjä selviytymään joutunut ihminen asettui kuluttajaksi suhteessa luomakuntaan. Jumalan valtuuttamasta, vastuullisesta luomakunnan herrasta tulikin sen omahyväinen riistäjä.
Kuitenkin ihmisen mahdollisuudet selviytyä tällä asenteella ovat todella vähäiset, koska hän joutuu toimimaan itsensä kannalta luonnottomassa tilassa: vihamielisessä ympäristössä, osaamisen ja voimavarojen lisääntyvässä puutteessa sekä omien himojensa eksyttämänä ja kuluttamana. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen on kirjaimellisesti hukassa.
Jules Vernen seikkailuromaanin Viisi viikkoa ilmapallossa (1863) päähenkilöä Dick Kennedyä kiinnostaa lentomatkallaan Afrikan halki kohtaamisissaan ihmeellisissä eläimissä vain se, mille ne maistuvat pannulla paistettuina. Hän näkee kasvikunnassa, eläimistössä ja maailmassa ainoastaan oman etunsa ja hyötynsä. Lyhytnäköisyys estää ihmistä näkemästä oman toimintansa tuhoisat seuraukset – jopa itsensä kannalta.
Ihmisen syntiinlankeemus on saanut ”sangen hyväksi” luodussa maailmassa merkittäviä muutoksia, ja niiden seurauksena valtavia toimintahäiriöitä ihmisen ja luomakunnan välisessä suhteessa.
Luojansa liian isoissa saappaissa
Kuitenkin ilman ”herraansa” eli ihmistä myös luomakunta menettää merkityksensä. Henkiinjäämistaistelu evoluution edesauttajana on vailla moraalista ja eettistä arvoa, mikäli ihminen ei ole siinä mukana. Esimerkiksi saalistajan ja saaliin kampailu saa dramaattisen sävyn vain, kun ihminen tarkkailee ja arvioi sitä moraalisesti. Jos tarkkailija poistetaan, luontokappaleiden verinen yhteenotto jää hyvän ja pahan tuolle puolen. Luonnossa susi ei tee pahaa peuralle, koska raadellessaan sitä se toimii täysin vaistojensa varassa.
Jopa syntiin langenneessa maailmassa yksin ihminen määrittelee normeja ja siten Jumalansa tavoin ”luo jälleen” olevaisen; antaa sille järjestyksen, päämärän ja merkityksen.
Kristuksen tuoma pelastus voidaan nähdä ihmisen kokonaisvaltaisena eheytymisenä: parantumisena suhteessa Jumalaan, omaan itseensä, toiseen ihmiseen – mutta myös suhteessa luomakuntaan. Kaiken ihmisen pelastusta edistävän toiminnan eli kilvoittelun taustalta löytyy alkuperäisen jumalanyhteyden palauttaminen ja aktivoiminen.
Löydettyään jälleen Jumalan ihminen oivaltaa itsensä Jumalan palvelijaksi ja Jumalan tahdon toteuttajaksi. Tällöin hän palaa alkuperäiseen yhteyteen myös suhteessa toisiin ihmisiin. Hän huomaa koko luomakunnan olevan omalla vastuullaan, sillä kaikista luoduista ainoastaan ihminen pääsee harjoittamaan luomakunnassa omaa vapaata tahtoaan Jumalan kunniaksi, ja siten ohjaamaan sitä kohti Jumalan tarkoittamaa täydellisyyttä. Siinä alistajasta, kuluttajasta ja hyötyjästä tulee jälleen yhteisen hyödyn tavoittelija, luomakunnan puolustaja ja Jumalan tavoin luomakunnan kaitsija.
Pelastus on paluu aidoksi ihmiseksi
Ihmisen ryhdistäytyminen ja vastuunsa kantaminen saa aikaan uudelleenjärjestäytymisen koko luomakunnassa, mikä ilmenee monella eri tavalla (vrt. pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ajatus siitä, että ”pelastu itse, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat”). Raamatusta ja pyhien elämäkerroista löytyy lukuisia kertomuksia Jumalan yhteydessä toimivan ihmisen aikaansaamista ihmeistä, kuten luonnonvoimien hallinnasta ja sairauksista parantumisesta.
Tällainen ei vaikuta lopujen lopuksi tavattomalta, kun ottaa huomioon sen, että Luoja on alun perin antanut ihmiselle mahdollisuuden toimia Jumalan tahdon lähettiläänä tässä maailmassa ja johdattaa sitä täydellisyyteen.
Syntiinlankeemuksessa menetetyt ihmisen alkuperäiset ominaisuudet ja kyvyt saatiin takaisin Kristuksessa. Aidoksi ihmiseksi syntynyt aito Jumala toi esiin Jumalan ja ihmisen välisen täydellisen yhteyden.
Jumalihmisen, Jeesuksen Kristuksen, teot osoittivat, mihin kaikkeen Jumalan pyhittämä ja armon kyllästämä ihminen kykenee: ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin” (Joh.14:12). Todistajina tästä ovat Herran apostolit ja Kirkon pyhiksi julistamien kilvoittelijoiden paljous.