Viime joulukuussa tein pyhiinvaellusmatkan Egyptiin. Sain siellä, Pyhän Antonios Suuren luostarissa kumartaa myös oman aikamme pyhän Kristuksen tähden houkka Justuksen (Yostos el Antony, k. 1976) pyhäinjäännöksiä. Hän oli vaikenemiskilvoittelija, joka toisteli muutamaa lausetta: ”Mitä kello on?” ja ”Rukoile puolestani”.
Pyhä Justus – vaikka onkin Egyptin koptikirkon pyhä – on virkistävä poikkeus Kristuksen tähden hullujen joukossa: hän on mieskilvoittelija. Viime vuosisatojen houkista näet valtaosa näyttää pikaisella silmäyksellä olevan naisia. He ovat kaikki rakastettuja pyhiä, voimallisia auttajia ja rakkaita ja läheisiä pyhiä myös itselleni. Mutta samalla en voi olla kysymättä, miksi juuri naishoukkia nousee meidän aikanamme esiin tuon tuostakin.
Evankeliumin sivuilla luemme naisista, jotka seurasivat Kristusta uskollisesti; he pysyivät ristin juurella, kun kaikki muut pakenivat, ja juuri he riensivät ensimmäisinä suuren rakkautensa pakottamina haudalle mirhavoiteet mukanaan. Apostolien teoissa mainitaan naisia, jotka olivat apostolien työtovereita. Kirkon ensimmäisiltä vuosisadoilta tunnemme apostolein vertaisia naisia, jotka toivat kristinuskon valon omalle kansalleen. Tunnemme kilvoitteluelämästä innostuneita palavasieluisia naisia, jotka kiersivät tapaamassa Palestiinan ja Egyptin erämaaisiä, jäljittelivät heidän elämäntapaansa ja perustivat luostareita. Tuhannen vuoden ajan kirkoissa palveli pyhiä diakonissoja. Miten innoittavia esikuvia he kaikki ovatkaan olleet omana aikanaan ja ovat meille yhä.
Ja mitä on ajateltava siitä, että oma aikamme ja oman aikamme kirkko nostaa esille pyhiä houkkia, naisia, jotka mieltä järkyttäneiden tapahtumien, kokemansa vääryyden tai fyysisten vammojensa takia heittäytyivät tavalla tai toisella, pienemmässä tai suuremmassa määrin ”hulluiksi”? Millaisia esikuvia he ovat somenäkyvyyden ja tykkäysten paineessa eläville nuorille naisille? Millaisen kuvan he antavat naisen mahdollisuuksista ja paikasta kirkossa?
Jokaisella pyhällä on oma taustansa. Varhaisten vuosisatojen pyhät naiset edustivat aikansa etuoikeutettua, varakasta ja koulutettua yläluokkaa; he tunsivat oppineita piispoja, olivatpa jopa maansa hallitsevaa eliittiä. Heillä oli kykyä ja näkemystä, mutta myös aineelliset edellytykset toiminnalleen. Mutta he myös luopuivat paljosta, jakoivat pois omaisuutensa ja heittäytyivät äärimmäisiin kilvoituksiin. Hekin olivat siis hulluja Kristuksen tähden.
Myöhempien aikojen houkat ovat olleet usein lähtöisin kansan syvistä rivistä. He ovat vääryyttä ja menetyksiä kokeneita, kaltoinkohdeltuja, pahoinpideltyjäkin. Mutta heillä on elävä usko ja luottamus Jumalaan sekä avoimuus kanssaihmisiä kohtaan. Ja kaikessa outoudessaan he ovat ihmeellisen helposti lähestyttäviä.
Ehkä aikamme tarvitsee juuri näitä Jumalan hulluja muistuttamaan, että meidät kaikki on kutsuttu olemaan hulluja Kristuksen tähden, vähät välittämään maailman asioista – face, insta ja X mukaan lukien – ja suuntaamaan mielemme taivaaseen. Mutta samalla kirkossa kaivataan innoitukseksi varhaisten vuosisatojen naisten rohkeaa ja uutta tietä raivaavaa esimerkkiä.
Pyhän Antonioksen luostarin pyhän houkka Justuksen lausahdukset jäivät mieleen. ”Mitä kello on?” Aika rientää; kenelläkään sitä ei ole loputtomasti. Ja nöyrä pyyntö: ”Rukoile puolestani.” Jokaisella pyhällä on oma missionsa ja oma sanomansa, houkalla omansa ja tuhansia sanoja lausuneilla ja kirjoittaneilla kirkkoisillä omansa.