Rhodoksen metsäpalojen yhteydessä haastateltua suomalaisturistipariskuntaa harmitti. Tuulenpuuskien levittämä liekkimeri, paniikki ja sekasorto iskivät ”särön heidän idylliinsä”. Valitettava keskeytys muuten kätevässä elämässä.
Patriarkka Bartolomeos on toistuvasti puhunut luonnonilmiöiden, tai vaikkapa pandemian, olevan viimeisiä todellisia profeetallisia ääniä. Ihmispuhe tai -tieto ei enää meihin tehoa. Peitämme jälkiämme ja omaa vastuutamme tekemällä vain sitä mitä kaikki muutkin: haluamalla, tahtomalla, ostamalla.
Kolumnin otsikko on mukaelma autuaan Augustinuksen rehellisestä rukouksesta Jumalalle kirkkoisän kamppailtua hengen ja lihan vastakkaisiin suuntiin vetävässä magneettikentässä. Samasta ilmiöstä on kyse kreikkalaisluostarien luukammioissa, jossa kuoleman muistaminen ei tarkoita niinkään kuoleman väistämättömyyden muistamista, vaan enemmänkin elämän ainoaa hetkeä, joka on nyt.
Koska emme halua idylliemme rikkoutuvan, koska haluamme hengähtää tämän yhden lomamatkan vielä, koska haluamme ikuistaa yhden viimeisen drinkin tulivuoren terassilla, niin itse asiassa elämämme ainoa hetki on kohta. Siirrämme uhattua kuningasta laudalla aina yhden epätoivoisen siirron verran eteenpäin.
Onko sitten millään enää mitään väliä? Heitämmekö kaiken toivon ilmastonmuutokseen vaikuttamisesta ja ryhdymme ”kostokuluttamaan” kansakuntana, kuten eräs tutkija asian iltapäivälehdessä muotoili? Tai teemmekö hurskaan väistöliikkeen ja panemme toivomme seuraavaan elämään? Maailmanloppu tulee aina huonoon aikaan, kesken pyykkien viikkausta tai kiusallista vatsatautia. Puhumattakaan tulevista sukupolvista, joille ei ehkä muuta maailman ajasta jääkään kuin sen loppu.
Ehkä toivottomuuteen on todella syytä. Toivottomuus ja käsien nostaminen pystyyn on suorastaan järkevää, realistista otetta maailmaan. Meillä ei ole kristittyinä nähdäkseni syytä lähteä kilpailemaan oman toivottomuutemme tai toivomme laadulla. Sen sijaan voisimme tarttua päätä pahkaa toivottomuuteen, ja asentaa tässä ja nyt sen tilalle toivon tekoja niiden mahdollisesta merkityksettömyydestä huolimatta. Sillä enää Jumalan hulluus on meiltä kokeilematta; inhimillinen hulluus on jo huonoksi todistettu.
Mitä jos kirkkona emme enää lentäisi kertaakaan? Mitä jos antaisimme köyhille jotakin aivan ylellistä ja omaamme? Mitä jos surutta myisimme turhaksi käyneitä kiinteistöjä ja perustaisimme niillä jotakin uutta? Mitä jos adoptoisimme lähimmäiseksemme todellisen ventovieraan eikä vain puolituttua? Mitä jos nyt olisikin ratkaisun hetki?
Jokainen voi keksiä listaan lisää asioita: parempia asioita ja parempia perusteluja. Lupaan olla mukana täysillä kaikissa ehdotuksissa – mutta en ihan heti.