Isä Lassi Nuutinen, 45, aloitti keväällä Tampereen ortodoksisen seurakunnan kolmannen papin toimessa. Pyhiinvaellus Iso-Britanniassa sijaitsevaan Essexin pyhän Johannes Kastajan luostariin omien seurakuntalaisten kanssa heitti hänet välittömästi hengellisesti ”syvään päätyyn”.
– Minulle suositeltiin heti alkuun luostarin kirjakaupasta suomeksi löytynyttä pyhän Sofroni Saharovin teosta Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen. Siinä käsitellään minulle läheistä ja kiintoisaa ortodoksista psykoterapiaa. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä luostarissa minulle tuli vähän hengellistä kriisiä: onko pyhittäjä Siluanin elämän tyylinen tie ainoa polku Jumalan luo? Enhän minä voi seurakuntapappina ja perheellisenä miehenä olla kuten pyhittäjät. Ajan ja rukouksen myötä ymmärsin, että vastaan Jumalan kutsuun nimenomaan hoitamalla omalta osaltani perhettäni ja seurakuntaani. Onhan sekä avioliitto että munkkeus marttyyriuden sakramentteja. Niissä täytyy tyhjentyä (kreikaksi kenosis) itsekkyydestään. Oivalsin, että tämä matka on startti omaan pappeuteeni. Mietin myös, että meillä nostetaan esiin liian vähän perheellisiä pyhiä. Toisaalta suurin osa pyhistähän on meille tuntemattomia, vaikka Jumala tuntee heidät kaikki nimeltä.
Ymmärrystä erilaisia polkuja kohtaan
Isä Lassi liittyi aikuisena ja jo elämää nähneenä ihmisenä ortodoksiseen kirkkoon. Lapsuudesta alkanut Jumalan etsiminen ja ajoittainen yhteyden kokeminen toteutui hyvin avoimena etsintänä. Kristus tuntui läheiseltä jo varhain, ja luterilainen kirkko oli ainoa taho, joka lapsen ajatuksissa edusti Kristusta. Se ei kuitenkaan tuntunut hengelliseltä kodilta aikuisuudessakaan.
– Luterilainen kirkko edusti itselleni tapaa uskoa, joka jäi mielessäni lähinnä älylliseksi hyväksymiseksi - ei eläväksi yhteydeksi.
– Olen etsinyt suuntaani esimerkiksi lukemalla idän filosofiaa ja harjoittamalla erilaisia henkisiä harjoituksia. Nämä tarjosivat hetkittäistä rauhaa, kauniin tuntuisia ja toisinaan rajujakin kokemuksia sekä merkityksen tuntua. Jätin kuitenkin kaiken tämän tultuani ortodoksiseen kirkkoon. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että Kristus kykenee tekemään heikkouksistamme vahvuuksia. Samalla tavalla henkinen etsintäni on tullut viisaudeksi Hänen armostaan. Olen nyt ymmärtänyt, että esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon mahtuu kaikenlaista, ja siellä voi hyvin etsiä kirkon sisällä Jumalaa eikä ainoastaan pohtia sitä, uskonko vai en. Oma luterilainen isoäitini on eräänlainen esikuva elävästä yhteydestä Kristukseen. Nyttemmin myös monet luterilaisen kirkon asiantuntevat työntekijät ovat tehneet minuun vaikutuksen. Heiltä löytyy paljon raudankovaa ammattitaitoa sielunhoitoalalta.
Merkittäväksi vaikuttajaksi isä Lassi nimeää Tommy Hellstenin klassikkoteoksen Virtahepo olohuoneessa. Kirja on isä Lassin mukaan psykologisesti syvällinen ja pastoraalisesti antoisa. Hän kannustaakin kaikkia lapsuustaustasta huolimatta tarttumaan teokseen.
– Mielestäni ihmisen lapsuus ei koskaan oikeastaan pääty. Sisäistä lasta itsessä voi lohduttaa. Meillä kaikilla on tunnevammoja ja -muistoja, tunteiden syväjäätymistä ja elämistä epäterveidenkin roolien kautta. Tunnetyöskentely voi auttaa tähän. Ortodoksisen kirkon perinteen puhe himoista, haluista ja kilvoituksesta on osa tätä samaa suurta työtä.
Teologian opinnoista kohti pappeutta
Isä Lassi löysi ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusten kauneuden kautta, mutta hyvin pian myös teologian syvyys alkoi puhutella. Vuosia kului.
– Ymmärsin, että lapsesta saakka olin luottanut ainoastaan Kristukseen. Kirkkoon liityttyäni aloin toimia ponomarina, ja eräs seurakuntalainen kehotti minua hakemaan opintoihin. Olin aina lukenut teologiaa, mutta nyt ymmärsin, että minunhan tulee opiskella sitä. Kirkko tarvitsee työntekijöitä. Ortodoksinen kirkko vastaa teologisesti sitä, mitä kaipaan elämässä.
Opinnot Itä-Suomen yliopistossa johtivat teologian maisteriksi viidessä ja puolessa vuodessa, vaikka kaksi ensimmäistä vuotta opiskelu tapahtuikin kokopäivätyön ohessa. Kesälomat kuluivat opinnoissa. Kandidaatintutkinnon jälkeen avautui pääsy töihin kristinoppileireille. Ne ovat olleet merkittävä osa kasvua opettavaksi teologiksi. Leireillä oppii myös kohtaamaan erilaisia ihmisiä, työntekijöitä ja leiriläisiä. Leirit opettavat myös heittäytymistä, iloa ja rentoutta kirkon työssä. Kirkon tehtävä ei ole aina vakavaäänistä opettamista, vaan myös yhdessä olemista, nauramista ja ihmisen koko elämän jakamista.
– Vaimooni tutustuin jo ennen opintoja, mutta aloimme tapailla juuri opintojeni alkaessa. Meni kolmisen vuotta avioliittoon. Tuntui hyvältä tuntea jo pidemmältä ajalta. Joillekinhan voi tulla kiire löytää puoliso teologian opintojen aikana, koska papiksi vihittynä ei voi enää avioitua. Opiskelussa oli vaikeinta se, ettei kaikkea voi suorittaa etänä. Junamatkaa Tampereelta, läheisten luota, Joensuuhun on vähintään viisi tuntia. Välissä tuntui olevan muuri. En koskaan kotiutunut Joensuuhun, mutta tunnen kyllä nostalgiaa, kun käyn seminaarin kirkossa ja tapaan tuttuja ihmisiä.
Maisterintutkinnon loppuvaiheissa Lassi Nuutinen vihittiin diakoniksi. Pian oli aika hakea töitä. Omalle paikkakunnalle tai sen läheisyyteen työllistymiseen oli liittynyt suuria tunteita ja epäilystä. Tämä pakotti pohtimaan vaihtoehtoisia urapolkuja. Tampereen seurakunnassa oli pitempään koettu tarvetta kolmannelle papille.
– Papiksi työllistyminen tuntui uskomattomalta ihmeeltä. Kolmannen papin toimi perustettiin, ja meitä oli lopulta jäljellä kaksi pätevää hakijaa. Valintaan taisi vaikuttaa ratkaisevasti se, että olin toiminut aktiivisesti Tampereella vapaaehtoisena, esimerkiksi katekumeeniopettajana. Itselleni prosessi on osoitus synergiasta, johon ortodoksinen teologia nojaa. Omilla ponnisteluillaan ja vapaalla tahdolla voi vaikuttaa elämäänsä, mutta Jumalan armo silottaa esteet. Toivottavasti tämä kokemus säilyy voimavarana ja muistona pitkään.
Rohkaisun sana nuorille ortodokseille
Lopuksi isä Lassi haluaa kannustaa nuoria hakeutumaan kirkon töihin. Kirkkomme tarvitsee nuoria, ajattelevia ihmisiä ja heidän panostaan. Työ kirkossa on syvällistä, merkityksellistä ja paikoin raskasta. Se edellyttää tervettä psyykettä, mutta kipeät elämänkokemukset voivat olla myös suuri rikkaus.
– On tärkeää olla avoin erilaisille näkökulmille ja käsitellä niitä rauhassa. Opinnot voivat aiheuttaa myös maailmankuvakriisejä. Rinnalla on hyvä olla turvallinen, keskusteleva suhde omaan rippi-isään tai muihin pappeihin. Suosittelen lämpimästi osallistumaan mahdollisimman usein jumalanpalveluksiin. Ne ovat kirkon sydän. Seminaarin kirkko tarjoaa tähän hyvät mahdollisuudet myös arkipäivinä.
Viimeiseksi isä Lassi haluaa palata Essexin luostariin.
– Oivalsin, ettei pappeutta voi riisua pois. Pitää oppia pitämään itsestään huolta jakamatta minäänsä keinotekoisesti vapaa-aikaan ja työhön. Pappeus on marttyyrisakramentti kuten avioliittokin. Siinä eletään kenosiksen* kautta. Samaan aikaan haluan korostaa sitä, että kuka tahansa ihminen tarvitsee lepoa ja vapaa-aikaa palautuakseen. Työuupumus on riski ja todellisuutta kirkossa, ja siihen tulee kiinnittää kaikilla tasoilla huomiota. Yksin ei pärjää kukaan.