Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka Jumalan armosta toivottaa koko kirkon täyteydelle Betlehemissä syntyneen vapahtajamme Kristuksen rauhaa, armoa ja laupeutta.
Kunnioitettavat esipaimenet ja rakkaat lapset Herrassa,
kun meidät on nähty jälleen kerran arvollisiksi viettämään Jumalan Sanan ja Pojan lihaksitulemisen juhlaa, ylistämme ihmiskunnan Vapahtajan ja koko luomakunnan lunastajan käsittämätöntä ja sanomatonta alentumista julistaessamme enkelten kanssa ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” (Luuk. 2:14, KR38)
Kristus ilmoitettiin meille Emmanuelina (Matt. 1:23), Jumalana kanssamme, sekä Jumalana meidän vuoksemme, Jumalana, joka on vierellämme ja lähempänä meitä kuin me itse.1 Ikuinen Jumalan Sana, joka on samaa olemusta kuin Isä, kuten ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa muotoiltiin ja jonka 1700-vuotispäivää tänä vuonna vietettiin ympäri kristillistä maailmaa, tulee luotunsa kaltaiseksi, tulee lihaksi Pyhässä Hengestä ja neitsyt Mariasta saattaakseen ihmisen jumalaksi.
Joulun juhlatropari (apolytikion) julistaa miten Kristuksen syntymän myötä ”koitti maailmalle tiedon valkeus”, joka paljasti elämän ja historian yliajallisen ja yleismaailmallisen merkityksen eli sen totuuden, että vain kristillinen usko voi täysin tyydyttää älyn pyrkimykset ja sydämen janon ja että pelastusta ei ole löydettävissä kenestäkään muusta kuin Kristuksesta (ks. Ap. t. 4:12). Siten tieto, joka ”tekee ylpeäksi” (1. Kor. 8:1) tulee arvioduksi sen mukaan mitä Herra sanoi: ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” (Joh. 8:32)
Inkarnaation ihmisjärjen ylittävä tapahtuma on koettavissa ja toistettavissa Kristuksenn ihmiseksi tulemista rakastavien uskovaisten hengellisessä elämässä. Pyhä Maksimos Tunnustaja on kirjoittanut: ”Jumalan Sana syntyi kerran lihassa, mutta janoaa aina syntymistä hengessä sitä haluavien rakkaudesta.”2 Tässä mielessä Kristuksen syntymäjuhla, Jumalan inkarnaatio ja ihmiskunnan jumaloituminen armon kautta eivät ohjaa meitä menneen tapahtuman äärelle, vaan johdattavat meitä kohti tulevaa kaupunkia, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen taivaallista valtakuntaa. (Hepr. 13:14)
Sodan jylyn ja aseiden kaiun täyttämässä maailmassa sointuu nyt enkelien toivotus ”rauha maailmalle” ja Herran ääni siunaa kaikkia rauhantekijöitä samalla kun Kristuksen kirkko rukoilee liturgiassaan ”rauhaa korkeudesta” ja ”rauhaa maailmalle”. Aito usko elävään Jumalaan vahvistaa kamppailuamme rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta silloinkin, kun kohtaamme inhimillisesti katsottuna voittamattomilta vaikuttavia esteitä. Ensi vuonna vietämme ortodoksisen kirkon pyhän ja suuren konsiilin kymmenvuotispäivää, jossa innoittavasti todettiin seuraavaa: “uskonnollisen kokemuksen öljyä tulee käyttää haavojen parantamiseen - ei sotilaallisten konfliktien uudelleensytyttämiseen.”3
Rauhan evankeliumi koskettaa erityisesti meitä kristittyjä. Emme voi mitenkään sallia välinpitämättömyyttä kristikunnan hajaannuksen edessä, emmekä erityisesti silloin kuin tällainen asenne liittyy fundamentalismiin ja suoraan kristittyjen välisen dialogin torjumiseen, sillä tuo dialogi viime kädessä tähtää jakolinjojen ylittämiseen ja ykseyden saavuttamiseen. Velvoitteesta pyrkiä kohti kristittyjen ykseyttä ei ole mahdollista neuvotella. Vastuu ekumeenisen liikkeen edelläkävijöiden ponnistelujen jatkamisesta sekä heidän näkynsä ja työnsä oikeuttamisesta jää nuoremmalle kristilliselle sukupolvelle.
Me kuulumme Kristukselle, joka on meidän rauhamme (Ef. 2:14) ja elämämme ilon täyttymys, se hyvä tahto, joka nousee siitä vakaumuksesta, että totuus on saapunut ja varjo väistynyt, että rakkaus on suurempaa kuin viha ja elämä vahvempaa kuin kuolema, että pahalla ei ole viimeistä sanaa maailmassa, vaan sitä ohjaa Kristus, joka on ”sama eilen, tänään ja huomenna.” (Hepr. 13:8) Tämän uskon on loistettava ja tultava näkyviin niissä tavoissa, joilla kunnioitamme joulua ja kirkon muita juhlia. Uskovaisten riemukkaan juhlinnan tulisi kantaa todistusta Kristus-uskomme muutosvoimasta. Juhlan tulisi olla hyvän tahdon ja hengellisen ilon aikaa, kokemusta siitä sanomattomasta ilosta, joka on synonyymi itse evankeliumille.
Kunnioitettavat veljet ja rakkaat lapset,
vuonna 2026 Kristuksen Suuri Kirkko tulee kunnioittamaan akatistos-hymnin laatimista 1400 vuotta sitten (7.8.626), jolloin tuo hymni veisattiin kokoöisessä jumalanpalveluksessa seisten Blahernan kirkossa kiitollisuudesta Kaikkeinpyhintä Jumalansynnyttäjää kohtaan hänen suojeltua Konstantinopolin kaupunkia vihollisjoukkojen hyökkäykseltä. Historiallisen virstanpylvään kunniaksi ekumeenisen patriarkaatin vuosikirja 2026 tullaan omistamaan tälle perinteemme ja identiteettimme merkittävälle tapahtumalle, joka erottamattomasti ja syvällisesti liittyy siihen kunnioitukseen, joka on kirkossamme varattu aina pyhitetylle ja puhtaimmalle Jumalanäidille, kansamme puolustajalle ja suojelijalle.
Tässä hengessä kumarramme sylissään Kristuslasta pitelevän Marian edessä ja palvomme Jumalan Sanaa, joka otti meidän muotomme, ja näin toivotamme teille kaikille siunattua joulunaikaa ja olkoon myös uusi vuosi täynnä hyviä tekoja ja jumalallisia lahjoja Jumalan mielen mukaisesti, Jumalan, jolle kuuluu kaikki kunnia, palvelus ja ylistys nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
Jouluna 2025
+ Konstantinopolin Bartolomeos
teidän kaikkien palava esirukoilijanne Herran edessä
1 Nikolaos Kabasilas, On the Life of Christ VI, PG 150.660.
2 Various Texts on Theology and the Divine Economy X, PG 90.1181.
3 Päätoslauselma, kpl 4.
Suomennos: Ari Koponen