Olen potkinut palloa muutaman vuoden lapsuudestani joukkuepaidassa. Tämä kuului tervehenkisen joukkueharrastamisen ohjelmaan, joka torjui autismiin vivahtavaa taipumustani jättäytyä omiin oloihini tutkiskelemaan esineitä.
Joitakin vuosia myöhemmin koin ensimmäisen varsinaisen jalkapalloherätyksen. Seurasin televisiosta kahden sellaisen maan välistä ottelua, joita en ollut tiennyt olevan olemassakaan. Yritin jollakin mielivaltaisella perusteella päättää kumpaa joukkuetta kannustan, koska kannustaminen on välttämätöntä pelin mielekkyyden rakentumiselle. En keksinyt mitään perustetta. Silloin se tapahtui.
Kenttä, pallo ja erivärisissä paidoissa sitä potkivat pelaajat näyttäytyivät paljaana pelinä, jonka mieli oli siinä, että pelaajat ja kannustajat kiinnittyivät ja sitoutuivat siihen tunteillaan ja tahdollaan. Peli oli eräänlainen kehikko, joka antoi inhimillisille perustunteille syyn ja päämäärän välttämättömät kiintopisteet.
Peli on käyttökelpoinen käsite havainnollistamaan mitä erilaisimpien kenttien toimintaa: markkinoiden, talouden, politiikan, kulttuurin, ideologioiden, jopa uskontojen. Peliin osallistuvat tunnustavat jotakin joukkueväriä, niiden maalit sijaitsevat usein kentän eri laidoilla, mutta yhtäkaikki ne jakavat saman kentän ja pelisäännöt. Peli tarjoaa siihen osallistuvalle riittävän merkitysrakenteen, itsensä ulkopuolelle se ei tähtää.
Muutama vuosi sitten satuin taas katsomaan televisiosta jalkapalloa. Isä Mitro ja Jaakko Heinimäki potkivat – anteeksi: pohtivat – pyhyyden käsitettä Lahden kansaninvälisessä kirjailijatapaamisessa. Jalkapallokentällä seisten he vertasivat pyhää jalkapalloon, ollen tosin eri mieltä siitä, onko pyhä pelin sisällä maali vai säännöt.
Yksikään jalkapallo-ottelu ei ole kuohuttanut minua niin kuin tämä nokkela sanailu pyhyyden pelistä. Pyhyys ei antaudu pelivälineeksi tai maalitauluksi, saati säännöstöksi. Pyhyys on pikemminkin se taivasta kajahduttava ääni, joka kohotti pienten nappulaliigalaisten kasvot kohti taivasta kesken ratkaisuottelun.
Kaikki kentät kutistuvat hiekkalaatikoiksi sen äänen alla. Ja se ääni puhkaisee pelisilmän näkemään ainoan ihmisen arvoisen maalin.
Tuomas Kallonen