Suvaitsevaisuuden patologiaa
Helsingin Sanomissa 22.8. kolumnisti Anu Partanen arvosteli suomalaisen uskonnollisuuden ”heinähattulaisuutta”. Tunkkainen maalaisuus tuli uskonelämässämme ja –käsityksessämme ilmi kirjoittajan mielestä television ohjelmatietoja pääsiäisen ajalta selaamalla. Pääsiäisenä kristillisen ohjelman esittäminen on kauempaa Amerikasta katsottuna tietyn uskonnon pakkosyöttöä ja kristillisen tarinan sijaan se esittää pohjimmiltaan vanhentuneen valtiokirkkoperinteen kuolinkorahduksia.
Vastapainoksi kolumnisti tarjosi monikulttuurisen New Yorkin, missä uskonnollisuus on hajaantunut miljooniksi eri haaroiksi ja virtauksiksi. Suvaitsevaisuus oli tämän monimuotoisuuden näkemistä ja kokemista. Ahdasmielistä, valtionkirkkojen läpäisemää härmälää ei voinut valaista vain levittämällä kuulaita ideoita Atlantin takaa: kolumnin lopuksi YLE:n toimitus kutsuttiin kiertokävelylle tutustumaan New Yorkin uskonnollisiin
kohteisiin.
Filosofisempaan otteeseen kirjoittaja siirtyi todetessaan, että moraalia voi olla ilman uskontoakin. Suvaitsevaisuuden piirissä eläminen ilmeisesti sytyttää myös objektiivisuuden valon, sillä eihän tämän ajatuksen kuullessaan kristitty voi muuta kuin purkaa kirkot, siirtyä alttarittomaan, kuvattomaan, nimettömään ja hahmottomaan hengellisyyteen – hajuttomaksi ja mauttomaksi laimennettuun universaaliin hengellisyyteen.
Suvaitsevaisuus merkitsee ymmärtääkseni keskustelua. Sitä ei voi aloittaa ennen kuin on tutustunut edes yhteen perinteeseen sen sijaan että tutustuisi mahdollisimman moneen. Heinähattua ei tarvitse nostaa päästä jokaisen ohikulkevan herran edessä.
Ari Koponen