Suomi kello 03.20
Unettomana yönä avasin television. Ruudulla virtasi tekstiviestien sarja. 160 merkin pituiset purkaukset antoivat pienen läpileikkauksen suomalaisesta aamuyöstä. Kaksi alareunan viimeistä viestiä kuuluivat: ”Älkää antako kapitalistien riistää Suomea!” Vastaus viestiin kuului psalmin 40 jakein: ”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni.”
Molempien merkkijonojen päässä oli ihminen, joka halusi puhua mutta ei keskustella. Vajaan euron maksulla eetteriin sai pienen palan omaa tajuntaansa näkyville – turvallisen nimettömänä, puoli neljältä aamuyöllä. Tekniikka mahdollistaa välittömän ilmaisukanavan, siltä istumalta reagoinnin. Kukaan sitä ei kysyttäessä myöntäisi, mutta arvelen, että viestin lähetyshetkellä ihminen kokee osallistuvansa johonkin, olevansa osa jotakin. Nuo kaksi viimeistä viestittelijää puhuivat suuria sanoja ei kenellekään, julistivat lainattua sanomaa.
Seurakunta, Kristuksen ruumis, voisi edustaa halutessaan aivan toisenlaista todellisuutta kuin unettomien sähkönsininen näennäisyhteys kotisohvalta kotisohvalle. Seurakunnan pitäisi tarjota konteksti sille mitä Jumalan ja ihmisen välillä tapahtuu: kasvot, kohtaaminen, seuraaminen. Ideologioita tai irrallisia psalmin jakeita ei huudella fiiliksen mukaan, vaan näissä puitteissa.
Voisiko eukaristiaan perustuva seurakuntamalli olla edelläkävijä yhteisöllisyydessä, jota Suomi kaipaa? Etenkin se Suomi, joka ei nuku.