Pyyteetön rakkaus
Jostain syystä minua on kiehtonut Uuden testamentin kohta, jossa verenvuotoa sairastanut nainen väkijoukosta koskettaa Jeesuksen viitan tupsua. Verenvuoto lakkaa heti, mutta Jeesus havahtuu: "Joku koski minuun. Tunsin, että minusta lähti voimaa." (Luuk 8:46).
Sama ilmiö oli luettavissa Suomen olympiajoukkueen sielunhoitajan, luterilaisen pastorin Leena Huovisen henkilöhaastattelusta jokunen vuosi sitten. Leena Huovinen ei pitänyt itseään minään erityishyvänä ihmisenä, vaikka taatusti tekee työtä täydellä sydämellään. Auttaja tunnusti haastattelussaan, että kotiympyröissä energia on usein vähissä.
Auttajat uupuvat ja varmaa on, että omin voimin, omnipotenssilla tai harhaisella kaikkivoipaisuudella ei auttajan työtä tehdä. Tähän viittaa kirjoittajamme Petteri Hyvärinen, joka sanoo, että maallinen ja virkamiesmäinen auttamistyö jättää valitettavan usein kylmäksi.
Samaa on eri sanakääntein koettanut sanoa isä Jarmo Hakkarainen. Vaikka hänen kirjansa Haavoitettu parantaja oli näin feministille ankaraa luettavaa, oli tunnustettava, että kirja aukaisi monta asiaa.
Kirkon terapeuttisuus ja pappeus tarkoittaa palvelua. Sen ei pitäisi olla vallankäyttöä.
Jokainen joka tekee töitä ihmisten kanssa, joutuu käyttämään siihen omaa henkilökohtaista energiaansa. Mikäli elämä on yhtä hektistä showbisnestä ja ravia tilaisuudesta toiseen, seurauksena on eittämättä henkinen krapula. Hektisyydestä voi juopua, siitä voi kehittyä riippuvuus, himo, kuten Petteri Hyvärinen kirjoittaa.
Auttajan uupumus ei oikeastaan eroa tuikitavallisesta burn outista muutoin kun siinä, että auttaja - sosiaalityöntekijä tai diakoniatoimikunnan jäsen - on käyttänyt oman energiansa toiseen ihmiseen. Auttajan väsyminen on sangen inhimillistä. Se kertoo siitä, että itse emme ole mitään. Ainoa pyyteetön rakkaus mitä on, on Jumalan rakkaus.
Pia Valkonen