Helvetti tässä ja nyt
Tunnustan, että en pysty uskomaan helvettiin konkreettisena paikkana, jonne joudun syntieni tähden. Että helvetti on jotain, joka seuraa vasta sitten, kun elämäni on päättynyt.
Uskon kuitenkin vahvasti helvetin olemassaoloon. Helvetti voi olla tässä ja nyt, sillä ymmärrän sen erossa olemiseksi Jumalasta. Helvetti on käsillä silloin, kun omassa hybriksessäni, itsevarmuudessani, unohdan rukoilla: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” tai rukoilen saman vain suullani. Helvetin esikartano on lentämistä korkealla ja kovaa tai surffailu erilaisten aaltojen harjoilla. Varsinainen helvetti on siitä seuraava krapula, ahdistus, Eino Leinon runoa mukaellen Jumalten keinun heilahdus ala-asentoon.
Helvetti on sitä, että käpertyy oman egonsa ympärille, menettää yhteyden toisiin ihmisiin ja masentuu. Kun on niin pohjilla, että ei jaksa edes rukoilla.
Melkein tuntuu siltä, että helvettiin joutuminen kesken eletyn elämän on välttämätöntä. Jotkut saattavat olla niin kovapäisiä aaseja, että joutuvat sinne tuon tuostakin. Vasta kun on rypenyt polvet ruvella, voi alkaa tervehtyminen.
Psykohistorioitsija Juha Siltala on kuvannut kirjassaan Suomalainen ahdistus herännäisyyden alkua ja vanhan synnillisen minän murskaamista, jonka piti pohjustaa hyvää itsetuntoa, psyykkistä eheytymistä sekä uskonnollista uudestisyntymistä. Valitettavasti vain taisi käydä niin, että ymmärsimme Paavo Ruotsalaisen väärin. Ulkoisesta menestyksestä itsekurin avulla tuli oikean eheytymisen irvikuva.
Luterilainen teologi Kari Kuula huomaa kirjassaan Helvetin historia, että kadotuksesta puhutaan kirkoissa vähemmän kuin ennen. Jos jotakin sanotaan, helvetti kuvataan laimeasti eroksi Jumalasta ja toisista ihmisistä, kuten allekirjoittanut nyt tekee. Myös Aamun Koiton uusi kirjoittaja Saska Liimola ruoskii helvetin liudentamisesta.
Klassisen helvettikäsityksen mukaan Jumala sytyttää helvetin tulet. Modernin käsityksen mukaan jokainen vie helvettiin omat halkonsa ja ne syttyvät itsestään.
Pia Valkonen