Hyvä EU ja paha Turkki?
Europarlamentaarikko Sari Essayah jätti lokakuun alussa EU:n komissiolle kirjallisen kysymyksen, mihin toimiin komissio aikoo ryhtyä turvatakseen uskonnollisille vähemmistöille täydet oikeudet Turkissa. Aamun Koitto halusi pyytää asian johdosta kommentaarin Joensuun yliopiston kirkkohistorian lehtorilta, Teuvo Laitilalta.
Sari Essayahin kysymyksessä on neljä kohtaa: ekumeenisen patriarkaatin asema, kysymys patriarkaatilta takavarikoidusta omaisuudesta, patriarkaatin teologisen koulun avaaminen ja pysyvien viisumien myöntäminen kristityille.
Turkille patriarkaatti on maan ortodoksien, käytännössä kreikkalaisten, hengellinen johtoelin, ei kansainvälinen toimija. Tämä ei tällä hetkellä ole erityinen ongelma. Nykyinen patriarkka Bartholomeos on voinut toimia suhteellisen vapaasti myös Turkin rajojen ulkopuolella. Toki tämä olisi hyvä turvata virallisestikin lainsäädännöllä.
Suurempi ongelma on se, että patriarkaatin Turkissa toimivien piispojen ja pappien tulee olla Turkin kansalaisia. Koska patriarkaatin jäsenmäärä on vain joitakin tuhansia, sen toimintamahdollisuudet Turkissa ovat lähitulevaisuudessa uhattuina, ellei lakia muuteta. Tältä osin Essayahin kysymys on hyvin aiheellinen.
Kysymys patriarkaatin omaisuudesta ei tällä hetkellä ole polttava. Patriarkaatilla ei ole erityistä tarvetta eikä resursseja siltä takavarikoidun omaisuuden käyttöön ja hoitoon.
Palauttamiskysymys johtaisi myös vaikeasti ratkaistavaan ongelmaan: mitä kaikkea palautettaisiin. Se mitä patriarkaatti omisti vuonna 1923? Vai se mitä se omisti 1453? Vai mitä se omisti viimeisen ortodoksisten kirkkojen tunnustaman yleisen kirkolliskokouksen aikaan 787?
Palauttamisvaatimusten sijasta tulisi keskustella siitä, mitä patriarkaatti tällä hetkellä tarvitsee. Patriarkaatin omaisuus ei käsitykseni mukaan ole erityisen uhattuna, vaikka sitä, erityisesti patriarkaatin keskustiloja, vastaan onkin ajoittain hyökätty.
Halkin teologisen koulun avaamisesta on keskusteltu sen sulkemisesta (1970) lähtien Kysymys on enemmän periaatteellinen kuin käytännöllinen. Patriarkaatin koulutustarve on tällä hetkellä väestömäärän vuoksi vähäinen, joten koulutus on mahdollista hoitaa muullakin tavalla. Koulun yhteydessä olevan laajan kirjaston avaaminen sen sijaan voisi palvella laajalti ortodoksisuuden tutkijoita.
Kysymys kristittyjen pysyvistä viisumeista on mielestäni hiukan outo. Viisumeja ei yleensä myönnetä uskonnollisin perustein. Niiden myöntämisestä sovitaan valtioiden kesken tai valtion ja valtioliittoutuman kuten EU:n välisin sopimuksin. Näin Turkkikin on menetellyt.
Kysymys on ehkä ymmärrettävä niin, että sen mukaan Turkki syrjisi joitakin viisumin hakijoita sellaisin perustein, joita ei suoraan kerrota, mutta jotka liittyvät hakijoiden uskonnolliseen taustaan tai aktiivisuuteen.
Ihmisoikeuskysymykset olivat kylmän sodan jälkipuoliskolla vahvasti poliittisia kysymyksiä. Ihmisoikeudet ovat olleet länsimaissa esillä myös Berliinin muurin kaatamisen (1989) jälkeen; erityisesti kohteena ovat olleet muslimit ja islam.
Ja edelleenkin ihmisoikeudet liitetään politiikkaan: muslimien ihmisoikeusrikkomusten tai islamin lähtökohtaisesti huonoksi väitettyjen ihmisoikeuksien avulla on korostettu länsimaisen demokratian, markkinatalouden ja ylipäätänsä elämäntavan erinomaisuutta: me olemme hyviä ja he (tai ne) ovat pahoja.
Sovellettaessa ihmisoikeuspuhetta Turkkiin on muistettava maan historia. Osmanivaltakunnan loppuajan (1839–1923) historia on paljolti vähemmistöjen oikeuksista käytyjen kamppailujen ja niihin liittyvien veritekojen historiaa. Ulkovaltojen painostuksesta sulttaani myönsi vähemmistöille tasa-arvon muslimien kanssa 1839 tai käytännössä 1856. Tämä kirjattiin 1876 perustuslakiin, joka kumottiin kaksi vuotta myöhemmin ja astui uudelleen voimaan 1908.
Muslimit sen enempää kuin vähemmistötkään eivät olleet siihen tyytyväisiä, ja osana tätä tyytymättömyyttä puolesta miljoonasta miljoonaan armenialaista ja ainakin saman verran muslimeja sekä pienempi, mutta merkittävä määrä kreikkalaisia menetti henkensä 1890-luvun alun ja ensimmäisen maailmansodan päättymisen (1918) välillä.
Tämän aikakauden historia on Turkissa edelleen hyvin kipeä, kansallisen historian kannalta keskeinen, mutta silti varsin vähän selvitetty asia. Puhe vähemmistöjen oikeuksista luetaan näiden kipeiden, kansallista identiteettiä määrittävien tapahtumien valossa, jolloin ensimmäinen reaktio on suuttumus: ”taas” ulkovallat pyrkivät sanelemaan meille, mitä meidän tulisi tehdä.
Tällä en halua sanoa, ettei Turkin tavassa kohdella uskonnollisia tai muita vähemmistöjään olisi mitään kritisoitavaa. En kuitenkaan usko, että pelkkä virheiden osoittaminen ja (”meidän” määrittelemien) oikeuksien vaatiminen on paras tapa saada aikaan muutoksia.
Ekumeeninen patriarkaatti on toteuttanut toisenlaista politiikkaa. Se on neuvotellut Turkin valtion kanssa.
Vaikka neuvottelut eivät monissa kysymyksissä olekaan johtaneet patriarkaatin toivomiin tuloksiin, itse periaate, pyrkimys neuvotteluratkaisuun, on kannatettavampi kuin valtion avoin vaatiminen tilille.
Turkki on viime vuosina osoittanut monella alueella olevansa valmis tekemään muutoksia. EU:n rakentava aloite, jossa tiedostetaan, että kaikilla vaatimuksilla – myös puheella oikeuksista ja niiden turvaamisesta – on ennakko-oletuksensa, johtaa luultavasti parempaan tulokseen kuin vaatimukset, joissa kuullaan vain toisen osapuolen ääni.
On myös hyvä muistaa, että Turkissa on monta muutakin uskonnollista vähemmistöä kuin ekumeenisen patriarkaatin jäsenet; esimerkiksi armenialaiset, ja lisäksi sellaisia uskonnollisia vähemmistöjä, jotka eivät ole kristittyjä. Jos vaaditaan oikeuksia uskonnollisille vähemmistöille, ei voida rajoittua ekumeeniseen patriarkaattiin tai edes kristittyihin.
Teuvo Laitila