Varhaiskristillisiä ympäristövinkkejä
Yk:n arvioiden mukaan maapallon vesistöjen kalakannat häviävät nykyisellä kulutuksella vuoteen 2050 mennessä. Haljenneen öljyputken mereen vuotama musta kulta voi tehdä laajoista alueista asuinkelvottomia. Tyynellämerellä kelluu kaksi kertaa Yhdysvaltojen pinta-alaa laajempi muovilautta, ihmisen nauttima ja pois heittämä Atlantis.
Tärkein omaisuutemme, meille käyttöön annettu maailma, on lipsumassa käsistämme. Ongelma ei ole luonnonvoimien, vaan ihmisen. Luonnonvarojen jakaminen on ihmisen työtä, ja tuon jaon laskelmat eivät kestä päivänvaloa.
Uskon, että kaikki tarpeellinen on jo sanottu siitä miksi meidän pitäisi kristittyinä olla huolissamme ympäristön tilasta. Ympäristöasioiden jatkuva vatvominen käy rasittavaksi ja saa helposti ideologisen leiman. Ainoa tapa kuitenkin purkaa tätä painetta on ryhtyä tekoihin.
Yksi varhaisimmista kristillisistä dokumenteista, Didakhe eli niin sanottu Kahdentoista apostolin opetus, summaa asian ”teoreettisen” puolen hienosti. Kristitylle tärkeimpiä käskyjä luetellessaan teksti ottaa esille antamisen ja omastaan jakamisen: ”Hiotkoon almuja pitävä kätesi niin kauan että olet varma kenelle annat ja mitä.” Teksti vaatii siis harkittua antamista ja suorastaan epämukavaa oloa antamattomuudesta.
Didakhe varoittaa myös toisesta asiasta. Se on ”kaksikielisyys” ja ”kaksimielisyys”, joita dokumentti nimittää kuoleman virittämiksi ansoiksi.
Jos siis tunnet omantunnon piston ympäristöasioista, älä hyppää citymaasturiin ja aja aurinkorannalle. Hikoile Mieluummin hetki. Ja kun olet miettinyt mitä tehdä, Didakhe opastaa jälleen seuraavalle askelmalle: ”Älköön siis puheesi olko tyhjää tai väärää, vaan olkoon se täynnä tekoja.”