Tyhjän haudan puheenvuoro
Helsingin Sanomissa on käyty keskustelua ja tehty kyselyjä josko kirkko, tässä tapauksessa evankelisluterilainen, on pysynyt Jeesuksen opetuksissa.
Toista kansankirkkoa lyödään vähän väliä; milloin ollaan liian etäisiä, milloin puututaan liikaa asioihin. Argumenttien pohjamutiin pyritään usein kaivautumaan ottamalla esille Jeesuksen opetukset: mitä ne ovat, miten niitä on toteutettu, ”mitä Jeesus sanoisi jos näkisi meidät nyt”.
Ortodoksina kirjoituksia lukee vaivaantuen – tulee halu sanoa miltei joka perustelun jälkeen ”mutta”.
Ortodokseille ei ole Jeesusta ilman Kristusta. Kirkon perimmäinen ydin ei ole eettisissä opetuksissa, vaan ylösnousemuksen todellisuudessa. Yhteiskunnallinen keskustelu ei ymmärrettävästi voi ottaa jälkimmäistä lähtökohdakseen, mutta kirkon pitäisi voida tuoda sitä esiin.
Tämä ei merkitse välttämättä konservatiivisuutta suhteessa muuttuvaan yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Ylösnousemus on tapahtuma, jonka ympärille kirkko ei voi vain käpertyä tyytyväisenä. Tyhjät käärinliinat ovat keskustelunavaus.
Eräät kirjoittajat ovat ottaneet käskyn rakastaa lähimmäistä kristinuskon keskeisimmäksi opetukseksi. Näin varmasti onkin, jos asiaa tarkastellaan inhimillisen kulttuurin ja sen kehityksen näkökulmasta.
Mutta jo Raamattu asettaa lähimmäisen rakastamisen rinnalle Jumalan rakastamisen. Niinpä kirkon elämästä todistava ei voi väitellä sanomalla : ”Olenhan sitä mieltä” , vaan ainakin muistuttamalla: ”niin, mutta onhan Jumalakin olemassa.”
Väite kuulostaa hurjalta ja epäkriittiseltä vain siksi että se on sitä. Kirkko ei pärjää yhteiskunnallisissa keskusteluissa tarjoamalla vaihtoehtoista todellisuuden selitysmallia, vaan puuttumalla epäkohtiin, toimimalla, auttamalla ja rukoilemalla.
Ari Koponen