Myönteinen voimannäyte
Keskustelimme ystäväporukassa ennen kirkkopäivien alkua omista odotuksistamme päivien osalta. Joku mainitsi patriarkan, joku toinen esitelmät, yksi puolestaan konsertit. Yksi vastaaja kertoi odottavansa sitä, että kerrankin on mahdollista kävellä kadulla ja tavata ortodokseja sattumalta, satunnaisissa vastaantulijoissa.
Vaikka valta ja kirkko sopivatkin käsitteinä vain väkisin yhteen, kirkkopäivät olivat oivallinen ”pullistelu” kirkolta. Kriittisiäkin ääniä kuului, mutta ihmisten konkreettinen tapaaminen oli todella päivien herkkua. Ongelmakeskeisen kirkon tarkastelun ja tiukkojen puheenvuorojen välissä on välttämätöntä päästä maistamaan myös kirkon välitöntä, mehevää pintaa: toisia ortodokseja.
Tapasin päivillä myös monia ”ulkopuolisia”, ei-ortodokseja, jotka olivat yksinkertaisesti tulleet katsomaan mistä oli kyse. Erityisesti patriarkkamme puhe oli heistä vakuuttava – ja sitä se myös oli. Maallisessa mediassa kirkon johtajat joutuvat vastaamaan usein hankaliin kysymyksiin hankalista tilanteista, irti kontekstistaan ja irti perinteestään. Mutta Joensuun areena oli nyt hetken läpeensä ortodoksinen tila, jossa sanottu upposi sulavasti ympäristöönsä.
Tässä numerossa ovat esillä kirkon ja valtion, uskon ja ateismin suhde. Oivalsin kirkkopäivillä miksi pääjuttumme, Erkki Tuomiojan ja Timo Airaksisen esittämät kysymykset ja niihin annetut ortodoksiset vastaukset, on tuomittu ainakin osittaiseen epäonnistumiseen. Vaikka pienimuotoinen dialogi juttuun syntyykin, tapahtuu se kuitenkin vain sähköisten ja painettujen merkkien tasolla. Yhteinen areena puuttuu – yhteiskunnallinen keskustelu tarjoaa vain neutraalin, julkisen, kliinisen keskustelutilan.
Loputtomien lausuntojen ja kipukohtien puntaroinnin vastapainoksi pullistelkaamme enemmän liturgisilla lihaksilla.