”Enkeleitä – onko heitä?”
Otsikon jo kliseeksi kulahtanut kysymys kutittaa iskelmälaulajien kurkkuja kuin höyhen nenää. Lentävänä lauseena se lehahtaa paikalle, kun aineettomista olennoista halutaan tarinoida mahdollisimman aineellisella tavalla.
Elän aikaa, jolloin renessanssin putto liihottelee kiiltokuvana. Aikaa, jolloin rahastetaan enkeliterapialla. Aikaa, jolloin mikään ei kosketa minua, mutta televisiosarjan nimi voi olla ”Enkelin koskettama”.
Elän aikaa, jolloin kysymys enkelien olemassaolosta ei välähdä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sen sijaan se putoaa keskustelukentälle puhtaan painovoiman alas vetämänä.
Ajan painovoima vaikeuttaa uskomista enkeleihin. Sitä vaikeuttavat myös enkelit – sekä ne oikeat, jotka ovat näkymättömiä ja vaativat siksi uskoa, että ne väärät, jotka välkkyvät sinisinä enkeleinä laseissa ja enkelielokuvina valkokankailla. Rukousta suojelusenkelille ei ole helppoa lausua. Näkyvään enkeliin ei kannatakaan luottaa.
Kysymys olemassaolosta tai olemattomuudesta avaa ehkä portin, mutta ei kuitenkaan kanna pitkälle.
Ihminen saa uskoa näkymättömän maailman olemassaoloon tai olla uskomatta.
Hänellä on lupa tunnustaa Jumalalle, että hänen
on vaikea uskoa enkeleihin.
Hän voi luottaa siihen, ettei itse tiedä kaikkea ja että kaikkitietävä Jumala loi enkelit. Tai hän voi olla siihen uskomatta, sitä tunnustamatta, siihen luottamatta.