Rukoushuokauksia
Huokaisin helpotuksesta, kun hallitus luopui kerjäämiskiellosta.
Katson olevani asianosainen kolmestakin syystä.
Ensinnäkin: näen romanikerjäläisiä harva se päivä. Naisia istumassa liikennevalopylvään juuressa, nuoria miehiä soittamassa metroaseman ovensuussa.
Toiseksi: näen heissä kurjuuteen suistuneen ihmisjoukon. Miten voi olla mahdollista, että joku joutuu istumaan kylmällä kadulla kerjäämässä? Pitäisikö antaa rahaa vai ei? Minkä kaiken uhreja nuo ihmiset ovat? Ihmiskaupan? Köyhyyden? Umpimielisen, muutosta vastustavan kulttuurinsa? Rasisimin? Miten voin auttaa? Miten voin olla auttamatta?
Kolmanneksi: näen uskonveljiä ja -sisaria. Lähes kaikki Romanian romanit ovat ortodokseja. Heidän kömpelössä anelussaan toistuu kirkosta tuttuja rukoushuokauksia.
Minun on vaikea käsittää, että näiden ihmisten pyynnöt ovat jonkun mielestä ärsyttävämpiä kuin feissareiden tungetteleva rahankerjuu tai mainosten voitonhimoinen anelu: osta, autat meitä rikastumaan.
Minun on vaikea käsittää, että joidenkin mielestä romanien apartheid Romaniassa, Unkarissa, Bulgariassa ja Slovakiassa ei kuulu meille. Tai että väitetty – tosin toteen näyttämätön – ihmiskauppa poistuu rankaisemalla sen uhreja.
Kun haitari raikaa metroaseman kulmalla, en voi myöskään olla miettimättä: tässä meillä ortodokseilla olisi näytön paikka. Eikö ortodoksisen Euroopan tulisi herätä auttamaan romanejaan? Ehkäpä jopa oma pieni kirkkomme voisi tehdä jotakin?
Asia nimittäin kuuluu juuri meille, haitaristien uskonveljille ja -sisarille.
Tapani Kärkkäinen