Uusia tuulia
Käsillä olevassa vuoden 2010 kirkolliskokouksessa keskustellaan muun muassa kirkon uudesta hallintomallista. Edellisen kirkolliskokouksen perustama hallintotyöryhmä esittää, että uutta hallintorakennetta kuvaisivat seuraavat määreet: pieni mutta kasvava, ihmisläheinen ja toimiva, joustava, näkyvä ja läpinäkyvä.
Nämä ovat uusimman ajan iskusanoja. Termien takaa esityksestä löytyy pohdintoja uudesta hiippakuntajaosta, hiippakuntahallinnon keventämisestä ja jopa Suomen kirkon autokefaliasta. Ehdotuksen ääripäät kuulostavat utooppisilta, mutta väliaineksessa on paljon hyvää.
Byrokratian vähentäminen seurakuntatyötä tekeviltä, ennen muuta kirkkoherroilta, on todellinen haaste ja sen onnistuminen vapauttaisi pastoraaliset voimat aivan uuden kertaluokan toimintaan. Kirkon pienuus on myös tässä mielessä suhteellista: pieni seurakunta voi hoitaa maanläheisemmin ja ”kasvokkain” monet asiat, joihin suurilla seurakunnilla ei ole varaa.
Pienuudella on kuitenkin varjopuolensa. Kirkkossakäyntiprosentti on varsin vähäinen, kävijöistä aktiiveja on vielä vähemmän ja sitäkin vähemmän on niitä, jotka hallinnollisia ja käytännön tehtäviä hoitavat. Kirkon toiminnan läpinäkyvyyttä toki voi, ja pitääkin, parantaa dokumenttien tasolla, mutta mitä jos ruudusta näkyvät aina ne tutut tai omat kasvot? Pienen kirkon toimijat tuntevat kaikki toisensa. Onko henkilökemioilla liikaa merkitystä päätöksenteossa?
Toinen tärkeä uudistuksessa mainittu määre on näkyvyys. Montako kertaa kristillinen kirkko on ollut suomalaisessa julkisessa tajunnassa tai mediassa myönteisesti esillä viimeisen vuoden aikana? Ei kovin montaa. Jos kirkko haluaa olla ihmisläheisempi, silloin sen täytyy olla myös näkyvämpi — ja myös vähemmän kuppikuntaisempi.
Ari Koponen