Tapaperheellisyys
Seurakuntaa sanotaan usein kirkolliseksi perheeksi ja pappia tuon perheen isäksi. Kuitenkin seurakuntaelämämme keskittyy usein vain viikonlopuille ja suuriin juhliin. Tilanne muistuttaa helposti modernia uusperhettä, jossa toisia jäseniä tavataan vain ylijäämäajalla ja sovittuina tapaamisaikoina.
Oman kirkkomme pienuus tuo kirkkoperheeseen myös pienen perheen edut ja ongelmat. Etuna on, että ”kaikki tuntevat kaikki”, eli kirkollamme on usein kasvot. Kääntöpuolena tietysti myös hankalat asiat henkilöityvät ja jäävät elämään ihmisten välisissä suhteissa – itse asian jo painuttua unholaan. Tulenarat välit kirkossa merkitsevät tulehdusta Kristuksen ruumiissa. Myös kirkkoperheessä on arkipäivänsä, jolloin elämä tuntuu rutiininomaiselta ja harmaalta puurtamiselta.
Niin oman kuin kirkkoperheensä tapauksissa taitaakin olla niin, että niiden edut tulevat esiin vasta kun kosketus niihin katoaa. Sukupolvien kuilua valitetaan, ikärakenne vääristyy, palvelujen päättymistä pelätään. Kuitenkin kuilun ylitys on yllättävän helppoa, etenkin nykyaikana: ovikellon rimpautus, soitto puhelimella, ystävällinen sana.
Tähän kategoriaan kuuluu myös myönteinen palaute, jonka antaminen tuntuu olevan ajoittain ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kiitoksen antaminen papille, kanttorille ja vieressä olevalle seurakuntalaiselle jää paremmin mieleen kuin tavan vuoksi lähetetyt ja valmiiksi painatetut joulukortit. Jos kissa elää kiitoksella, niin ihminen se vasta elääkin. Kristittyinä meillä on velvollisuus tehdä kiitollisuudella vastarintaa maailmassa, jossa kiitos ja perhe ovat toissijaisia tapakulttuurin osasia.
Ari Koponen