Piispan perintö
Piispan kuolema merkitsee kirkolle aina itsetarkastelun tilaa. Katseen on käännyttävä hetkeksi kupolien sisään. Ovatko rakenteet kunnossa, onko rakennuspiirustuksia muokattu esipaimenen ajamaan suuntaan, onko kirkossa alkamassa uusi aika. Kaikki ovat kysymyksiä, joihin kirkon historia vastannee ajan oloon sitä tutkiville ja sitä eläville. Mutta mitä juuri meille, tässä ja nyt, merkitsee metropoliitta Johanneksen poismeno?
Toisille metropoliitta Johannes edusti kreikkalais-vanhoillista ortodoksisuutta, toisille taas kanonista tuntemusta ja ajoittaista tiukkuuttakin. On myös niitä, jotka muistavat Johanneksen nimenomaisesti linjanvetäjänä, istumassa Synodissa, puhumassa näkemyksiään suomalaisesta ortodoksiasta. Esipaimen Johannes tavoitti kansaa myös kirjojen kautta – tapa, joka on jäänyt harmittavan vähille piispojen ja kansan yhteydenpidossa. Joka tapauksessa olisi arvokasta kerätä talteen niin muistot, kaskut kuin analyyttisemmätkin päänsisäiset tallenteet.
Itse tutustuin edesmenneeseen metropoliittaan vasta Aamun Koiton merkeissä. Aavistuksen etäiseksi jäänyt hahmo sai äänen ja suorat sanat. Mieleen jäi myös hänen jatkuva vaikuttamisen halunsa ja kiinnostuksensa kirkon asioihin. Piispaan tutustuminen oli eräänlaista kirkon löytämistä uudella tavalla. Monesti tyytymättömyys kirkon asioihin henkilöityy piispoihin ja maallikot puhuvat ikään kuin piispojen suulla. Matkiminen ja moite voisivat jäädä vähemmälle tiiviissä keskusteluyhteydessä.
Lisäksi metropoliitta Johanneksen tuonilmaisiin siirtymisessä oli itselleni inhimillistä opittavaa. Hän kutsui monesti sydämellisesti käymään, enkä saanut toimeksi mennä. Nyt se ei ole enää mahdollista, ainakaan Turussa.
Ari Koponen