Kristillistä alinopeutta
Kristinuskosta tietoisesti ja näkyvästi erottautumaan pyrkivä yhteiskunta löytää nurkistaan usein kristillisiä vaikutteita.
Nykyään muodissa oleva downgreidaus, eli suomeksi sanottuna alasajaminen tai vähentäminen, merkitsee elämäntyylin yksinkertaistamista ja hidastamista. Ne, joilla on varaa, pyristelevät irti oravanpyörästä ja jäävät sapattivapaille. Sisustuksessa vähemmän on taas enemmän: trendikkäimmät kiirehtivät vastaamaan sadan henkilökohtaisen esineen haasteeseen. Ruoanlaitossa vannotaan puolestaan hitaan ruoan nimeen. Nopean ja tehokkaan tankkauksen sijaan keittiöön mennään nauttimaan laadukkaista raaka-aineista, aidoista mauista ja ruoan äärellä olemisesta. Toisaalta paastoamisesta on tullut länsimaissa kansanhuvi – tai riesa – ylipainon ja ihannepainon alati muuntuvien mielikuvien taistellessa sieluista.
Pintailmiöiden taustalla on siis joukko erilaisia vähentämisen, hidastamisen, keskittymisen ja luopumisen periaatteita. Voisi jopa puhua askeettisuudesta ilman Jumalaa, askeettisuudesta ihmisen vuoksi – paastosta ilman rukousta.
Yhtäkkiä kristillinen paasto saa myös maallista kaikupohjaa. Myönteinen tiedotusrako kirkon opetuksesta tuntuu avautuvan kuin itsestään.
Kirkon ainakin periaatetasolla ajama vihreä linja on hyvä esimerkki askeettisesta kosketuspinnasta, jota myös yhteiskunta ymmärtää. Toinen ja paljon perinteisempi kristitty ilmiö on diakoniatyö, joka pysyy sitkeästi poissa otsikoista, mutta on tärkeä osa yhteiskunnan turvaverkkoa.
Annettavaa on kuitenkin enemmän. Pitäisikö meidän pitäisi osallistua kovaäänisemmin myös trendi-ilmiöistä käytäviin debatteihin, jos ne ovat foorumeja, joilta ihmiset etsivät elämäänsä kiintopistettä?
Onko meillä halua tarjota vastauksia kysymyksiin, joita maailma omalla tavallaan yrittää itselleen – ja meille – esittää?
Ari Koponen