Itsensä erottaminen
Ennen vanhaan kirkon harhaoppiset ekskommunikoitiin, eli erotettiin kirkon ehtoollisyhteydestä. Läntisessä kristikunnassa puhuttiin vielä jyrkemmin ”kirkonkirouksesta”. Synkkä sana ilmaisee kuitenkin sitä, että asia oli häpeän sävyttämä karkotus taivaallisesta kodista – mutta ei kuitenkaan täysin vailla paluuta. Katolilainen ajattelija G.K. Chesterton kirjoitti viime vuosisadalla, että nykyaika alkoi siitä kun harhaoppinen alkoi ylpeillä harhaopillaan – siitä hetkestä kun ihminen halusi tiedottaa osaavansa ajatella toisin kuin kirkko opettaa tai ainakin uskoa toisin.
Nykyään tilanne on kääntynyt lopullisesti päälaelleen. Kirkosta eroamisesta on tullut uhkaus, jolla voidaan yrittää saada seurakunnalta parempaa palvelua, hyväksyntää omille ajatuksille tai vaikkapa rahallista tukea. Kirkosta eroaminen on viimeinen mielipidevaltti ja jaloillaan äänestämistä säestetään usein vielä pahansisuisilla yleisönosastokirjoituksilla.
Paaston aikana lienee tavallista mittailla omaa tilaansa suhteessa kirkkoon muiden asioiden lomassa. Miksi minä kuulun kirkkoon? Tai paremminkin, mikä saisi minut eroamaan? Minkälainen asia saisi minut erottamaan itseni Kristuksen kirkosta? Kun asetan kysymyksen näin jylhästi, voisin vannoa ettei mikään. Mutta silti ärsyynnyn toistuvasti inhimillisyydestä ihmisten joukossa, pikkumaisuudesta, kärsimättömyydestä, negatiivisten asioiden kaivelusta. Ja vannoihan Pietarikin.
Todellisuudessa kirkosta eronneiden ja eroavien eriävät tiet ovat haarautuneet jo ajat sitten. Kirkon elämästä he näkevät vain lukuja, siirtymäriittejä ja lehdistössä käytäviä arvokeskusteluja. Lopullinen pettymys on huolella valmisteltu, ja tarvitsee kamelinselkänsä katkaisuun vain yhden pienen korren. Mutta silti: olenko juuri minä tuo kyseinen korsi?