Ihmisen vuoro
Joonas Berghällin dokumenttielokuva Miesten vuoro on herättänyt syystäkin paljon keskustelua ja ihastusta. Asetelma on tuttu ja yksinkertainen. Elokuvassa kuvataan suomalaisia miehiä saunomassa ja puhumassa vaikeista, kivuliaista ja iloisista asioista. Ja miehethän puhuvat, jopa niin paljon, että välillä katsojalle tulee olo valmiiksi käsikirjoitetusta dialogista.
Sitä elokuvassa ei kuitenkaan ole. Vavahduttavaa on kuitenkin ”suomalaisen pyhän paikan” miehistä kirvoittama avoimuus ja parahtaa lauteilla muutama räkäinen itkukin. Elokuva on omistettu suomalaiselle miehelle ja sitä katsoessa tuleekin olo, että suomalainen mies on jotain mikä kannattaa ehdottomasti säilyttää. Mutta onko jo elokuvan nimi tuhoa ennustava profetia? Tarvitaanko erikseen elokuva, jotta miehet saisivat puhua? Tarvitaanko vuoroja puheessa? Dokumentin olemassaolo itsessään on jo todiste siitä, että asioita puidaan usein vasta liian myöhään. Paradoksaalinen toive onkin, että koskaan näin mainioita dokumentteja ei tarvitsisi enää tehdä.
Elokuva herätti myös kysymyksen ortodoksisen puheen tarpeesta. Esiintymisemme mediassa on usein esittelevää, tutustuttavaa ja perusasioita kertaavia. Kaikki tämä on tarpeellista, mutta ajautuuko julkinen keskustelumme kuitenkin liikaa yksityistiloihin, kunkin omiin saunoihin, jossa asioita puidaan vasta ”niin kuin ne oikeasti ovat”?
Ari Koponen
PS.
Lehden Valamo-teemaan liittyen voisi olla arvokasta ryhtyä tekemään jonkinlaista järjestelmällistä keräystyötä Uuden Valamon kävijöiden muistitallenteista. Ei mene sukupolveakaan ennen kuin viimeinen sodan kokenut ja Heinäveden Valamon varhaisvaiheita muistava on poissa.