Entisiä elämiä
Eräs ihminen vuodatti minulle sappeaan. Hän valitti toisista ihmisistä,
jotka häiritsivät häntä sekä työssä että vapaa-ajalla. Myös kirkossa
törmää ajoittain, joko itse kirkkorakennuksessa tai alan kirjoituksissa,
mielipiteisiin, joiden on vaikea mahtua samaan tilaan, aikaan
ja paikkaan eriävien mielipiteiden kanssa. Hymisin ja kehotin pysymään
avoimena ja ymmärtäväisenä.
Avoimuuteen on helppo kehottaa, mutta kuinka rehellistä se on? Aikana,
jolloin itselläni ei ollut lapsia, saatoin häiriintyä ja jäädä pahantuulisesti
tarkkailemaan jumalanpalveluksissa temmeltäviä kakaroita. Oli
myös aika, jolloin pidin asuntolainasta huolehtimista pikkusieluisuutena;
oli myös aika jolloin halveksin ihmisiä jotka nousivat ennen yhdeksää ylös.
Ja viimein oli myös aika, jolloin pidin kirkossa käyntiä taikauskon ja yksinäisyyden
helpotuksen sekoituksena, viimeisenä oljenkortena ihmiselle,
joka ei saattanut ottaa itseään niskasta kiinni ja elää modernin ihmisen
tavoin.
Näitä kaikkea, ja paljon pahempaakin, olen ollut. Nämä entiset elämät
eivät ole vain muistikuvia, vaan niiden sisältämät itsekkäät asenteet olivat
kulloistakin nykyisyyttä, kulloisenkin hetken logiikkaa. Nyt kuitenkin
muistelen niitä rajoittuneina, yksioikoisina ja suorastaan suvaitsemattomina.
Hetkinä, jolloin lasten mekastus häiritsee tai varttuneempien
kaikkitietävyys sokaisee, onkin hyvä selata nopeasti kuva-albumi itsestä
lävitse.
Moniko löytää tuosta albumista täydellisen ihmisen?
Ari Koponen