Naiset seurakunnan moniosaajina Yhdysvalloissa
Maria Hokkinen on vaihto-opiskelijana Utican yliopistossa, New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Hän vieraili Pyhän Vladimirin ortodoksisella seminaarilla ja tutustui muun muassa seminaarin ”maatuskakoulutukseen”.
Suomalaisillekin tuttu Pyhän Vladimirin seminaari sijaitsee vain reilun neljän tunnin automatkan päässä opiskelupaikkakunnaltani. Halusin tutustua meille suomalaisille ainakin nimeltä tuttuun seminaariin ja sain arkkipiispamme suosituskirjeen avulla viettää siellä lokakuun toisen viikonlopun. Julkisten kulkuvälineiden käyttö on Amerikassa hankalaa, joten päästäkseni käymään seminaarissa vuokrasin auton.
Aamun Koiton numerossa (19/2010) kerrottiin professori Paul Meyendorffin vierailusta Joensuussa. Isä Rauno Pietarinen kirjoitti siinä yhteydessä Pyhän Vladimirin seminaarin teologikoulutuksesta, joten keskityn kuvailemaan seminaarivierailuani maallikon silmin.
Vajaan viiden hehtaarin kokoinen luonnonkaunis seminaarin kampusalue sijaitsee rauhallisen omakotialueen keskellä Yonkersin pikkukaupungissa, vain puolen tunnin ajomatkan päässä New Yorkin vilinästä. Pyhän Vladimirin seminaari on perustettu vuonna 1938 ja oppilaitoksessa on tällä hetkellä vajaat sata teologian opiskelijaa. Lisäksi seminaarilla on kattava kirjasto sekä kirjankustantamo, joka julkaisee englanninkielistä ortodoksista kirjallisuutta. Valmistuttuaan opiskelijat toimivat pappeina, kanttoreina, tutkijoina ja opettajina.
Lokakuun alussa vehreä seminaarialue oli vielä kesäinen ja tunnelma välimerellisen lämmin. Tapasin monia mukavia ihmisiä ja sain osallistua opiskelijoiden mukana seminaarin ruokailuihin,
joissa vallitsi rento ja kotoisa tunnelma. Osallistuin myös jumalanpalveluksiin. Kirkkokansaa oli paljon, sillä seminaarin kirkossa käy opiskelijoiden lisäksi myös muita lähiseudun ortodokseja. Sain tilaisuuden haastatella seminaarin rehtoria isä Chad Hatfieldia ja hänen puolisoaan Theklaa. Istuimme ja joimme teetä heidän viihtyisässä kodissaan, joka sijaitsee aivan seminaarin kirjaston kupeessa.
Hatfieldin pariskunta on toiminut pitkään seurakuntatyössä eri puolilla maailmaa, Alaskaa ja Afrikkaa myöten. Rouva Thekla kertoi seikkailuista matkan varrelta – hän oli nuorena papin vaimona saanut oppia monta asiaa kantapään kautta. Pyhän Vladimirin seminaarille he ovat muuttaneet neljä vuotta sitten.
Nykyään Thekla Hatfield johtaa seminaarin opiskelijoiden vaimojen yhdistystä. Tämä ryhmä, joka on nimeltään Pyhän Julianan yhdistys (St. Juliana Society), kokoaa yhteen tulevia pappien puolisoita joka toinen viikko. Noin 70 % pyhän Vladimirin seminaarin opiskelijoista on nimittäin naimisissa, ja kampusalueella onkin yksittäisten asuntolahuoneiden lisäksi useita perheasuntoja.
Pyhän Julianan yhdistyksen tapaamisissa käsitellään käytännön asioita, joihin papin vaimo varmasti törmää. Niihin onkin hyvä valmentautua ennen kuin aviopuoliso aloittaa työnsä seurakunnassa. Thekla Hatfieldin mukaan naiset eivät etukäteen pysty aavistamaan, kuinka suuri rooli papin vaimolla on. Myös heitä seurakuntalaiset lähestyvät usein kysymyksineen ja varsinkin huolineen. Etukäteen voi olla vaikeaa kuvitella miten julkinen papin perheen rooli on seurakunnassa.
Yhdysvalloissa ortodoksinen kirkko muistuttaa olosuhteiltaan monella tapaa Suomea; ortodoksit ovat hajallaan asuva vähemmistö, seurakunnat maantieteellisesti laajoja ja ympäröivässä yhteiskunnassa on monia eri kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä. Varsinkin seurakunnissa jotka sijaitsevat erillään ja henkilökuntaa on vähän, papin vaimon on oltava varsinainen monitoimiosaaja. On aivan tavallista, että hän päätyy pienissä seurakunnissa johtamaan kuoroa, avustamaan miestään jumalanpalveluksen aikana, kestitsemään vieraita ja kuuntelemaan seurakuntalaisten murheita. Tähän kaikkeen on hyvä henkisesti valmistautua.
Pyhän Julianan yhdistyksen toimintaan osallistuvat naiset ovat eri koulutus- ja ammattialoilta. Monella tulee olemaan päivätyö seurakunnan ulkopuolella, ja tehtävät kirkossa rajoittuvat viikonloppuihin ja vapaa-aikaan. Pyhän Julianan yhdistys on avoin Vladimirin seminaarin naisopiskelijoille siviilisäädystä riippumatta, mutta käytännössä harva ei-avioitunut opiskelija osallistuu tapaamisiin.
Toiminnan varsinaisena runkona ovat luennot ja keskusteluillat, mutta yhdistyksen jäsenet tapaavat välillä myös epävirallisesti virkistystoiminnan parissa. Naiset järjestävät elokuvailtoja, tekevät manikyyrejä, shoppailevat ja kokkaavat porukalla. Yhdessäolo on mukavaa vastapainoa välillä stressaavalle arjelle ja hyvä keino verkostoitua muiden tulevien papinrouvien kanssa. Kun opiskelut seminaarilla ovat ohi ja on aika muuttaa omaan seurakuntaan, heillä on olemassa valmis tukiverkosto ja samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä.
Pyhän Julianan yhdistyksen suojelija on pyhä Juliana Lazarevolainen. Ryhmäläisten esikuvana tässä maailmassa on myös Juliana Schmemann, edesmenneen isä Alexander Schmemannin puoliso. Hän on vastikään julkaissut kirjan “The Joy to Serve” (”Palvelemisen ilo”) , joka on toistaiseksi saatavilla vain englanninkielisenä. Se käsittelee naisten roolia paitsi kirkossa, myös ympäröivässä yhteiskunnassa. ”Maatuska” Thekla Hatfield, Pyhän Vladimirin seminaarin rehtorin puoliso, on varmasti pätevä arviossaan, kun hän suosittelee tätä teosta oivana käsikirjana kaikille tuleville papinrouville. Toivottavasti kirja saadaan vielä joskus vielä suomeksikin.
Maria Hokkinen