Viron tilanteesta
Rovasti Igor Prekupin reaktiosta (AK 14/2008) metropoliitta Johanneksen kirjoitukseen käy ilmi Viron ortodoksien perusongelma.
Viron kohtalosta osana Neuvostoliittoa on vastakkaisia näkemyksiä. Viron yhteiskunta on jälleenrakennettu jatkuvuuden periaatteelle. Sen mukaan yksilöiden ja yhteisöjen oikeudet ja velvollisuudet perustuvat tilanteeseen ennen neuvostomiehitystä vuonna 1940.
Viron ortodoksinen kirkko sai takaisin laillisen aseman ja omaisuuden, joka sillä oli ollut ennen miehitystä. Kyseessä ei ollut epämääräinen ”Tukholman synodi”, vaan maanpaossa elänyt Viron autonominen kirkko.
Kuten Viron pakolaishallitus ja monet yksityishenkilöt ortodoksinen kirkkokin palasi uudelleen itsenäistyneeseen kotimaahan ja se rekisteröitiin.
Kun 54 seurakuntaa pyysi kirkon kanonisen aseman palauttamista uusissa olosuhteissa, Viron kirkko sai takaisin autonomiansa. Se palasi osaksi Viron yhteiskuntaa ja ortodoksisten kirkkojen maailmanlaajuista perhettä.
Vuonna 1944 Neuvostoliiton sisäministeriön päätöksellä Viron autonominen kirkko likvidoitiin ja sen papisto ja seurakunnat siirrettiin Moskovan patriarkaattiin.
Se oli kirkon ainoa mahdollisuus traagisessa tilanteessa, mutta sitä ei voi pitää kanonien tai ihmisoikeuksien kannalta oikeana.
Miehitysvalta on päättynyt ja oikeusvaltio ja uskonnonvapaus palautettu. Se, että Moskovan patriarkaatin seurakunnat voivat edelleen käyttää neuvostovallan aikana niiden haltuun joutuneita kirkkorakennuksia, on merkittävä myönnytys Viron autonomisen kirkon taholta.
On murheellista ja ortodoksien yhteisen todistuksen kannalta tuhoisaa, että Moskovan patriarkaatin edustajat jatkuvasti kieltäytyvät yhteisestä rukouksesta ja yhteistyöstä autonomisen kirkon kanssa Virossa.
Venäjän kirkko osoittaa jatkuvasti mieltään virolaisten mukanaoloa vastaan myös yleisortodoksisilla ja ekumeenisilla foorumeilla. Viro näyttää olevan ulkopoliittinen kompastuskivi Venäjälle, ja Moskovan patriarkaatti noudattaa aktiivisesti samaa linjaa.
Viron ortodoksisen kirkon ystävyysseura ry:n (VYS) hallitus
AK 17/2008
Viron ortodoksisuuden nykyongelmista
Artikkelissaan "Viron Ortodoksisen Kirkon tie uuteen itsenäisyyteen" (AK 19/2007) metropoliitta Johannes nimittää Moskovan patriarkaattiin kuuluvaa Viron ortodoksista kirkkoa ”Venäjän kirkon hiippakunnaksi Virossa”.
Konstantinopolin patriarkaatin alainen kirkko on metropoliitan mielestä paikallinen kirkko. Ensimmäinen on Johanneksen mielestä neuvostoliittolaisen miehityspolitiikan tuote, jälkimmäinen oikea kanoninen kirkko.
Tietyt poliittiset voimat ovat yrittäneet syöttää tätä samaa ajatusta jo 15 vuotta Viron asukkaille. Huhtikuussa 1993 Venäjän patriarkka Aleksei II palautti Viron kirkolle autonomian.
Tämä ei sopinut Viron sisäministeriölle eikä neuvostomiehitystä Ruotsiin paenneille ”Tukholman synodiksi” kutsutuille virolaisille ortodokseille.
Viron valtio tunnusti elokuussa 1993 tämän ryhmän sotaa edeltäneen kirkon ainoaksi lailliseksi seuraajaksi Virossa, ja näin kirkkomme jäi miltei yhdeksäksi vuodeksi lainsuojattomaksi Virossa.
Seurakuntiin, jotka eivät liittyneet ”Tukholman synodiin” kohdistettiin suunnatonta painostusta: karkotusuhkauksia, mustamaalauskampanjaa ja jopa piispamme Kornilin vangitsemisvaateita, vaikka hän oli jo neuvostoaikana istunut keskitysleirillä pappeutensa vuoksi.
Vuonna 2002 Viron sisäasiainministeriö rekisteröi lopulta kirkkomme nimellä ”Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksinen kirkko”.
Pian tuon jälkeen allekirjoitettiin sopimus Viron valtion, Konstantinopolin ja Moskovan välillä. Lähes kaikki ortodoksisista kirkkorakennuksista päätyivät Konstantinopolin alaisen kirkon omaisuudeksi, ja Viron viranomaiset antoivat huomattavan rahasumman noiden ”kulttuurikohteiden” restauroimiseen.
Näin Moskovan patriarkaattiin kuuluva ortodoksinen kirkko on edelleen vuokralaisena omissa kirkoissaan.
rovasti Igor Prekup
Tallinna
AK 14/2008